Herra hoitaa omiansa

Aina ajankohtainen on Jumalan sana Rakkaat veljet, Ville Suutari ja Sulo Hankisuvanto olivat saarnamatkalla Oravissa ja sen lähiympäristössä marraskuun lopulla. Heidät oli lähetetty tänne Joensuusta. Vaikka nämä veljet olivat meille useammalle kasvoista tuntemattomia, niin ei tarvinnut kauan kuunnella heidän puhettaan, kun sydämen ilolla ja kiitoksella huomasimme olevamme saman taivaallisen Isän lapsia; Herran Jeesuksen sovintouhri ainoana pelastuksenamme ja Jumalan armo ainoana turvanamme, sekä yksi usko, yksi ja toivo ja yksi tunnustus yhteisenä meillä kaikilla. Sunnuntaina 12. 11. 60 oli seurat Oravissa, Seppäsellä (päivällä), ja iltaseurat oli Veijolassa. kummassakin paikassa oli väkeä runsaasti, omalta paikkakunnalta ja etempääkin. Maanantaina 28. 11. oli päiväseurat Tappuniemellä, Laitisella. Nämä oli pienet Betanian-kodin seurat, vain muutama kuulija oman perheen lisäksi. Mutta seurakunnan pienuudesta huolimatta, Herran Henki puhui voimallisesti Veljien suun kautta. Olisin halunnut joka sanan painaa muistiini, mutta sydämeni astia on niin kovin hatara, että se on kohta typötyhjä, vaikka hetken olisikin ylitse vuotava. Lapsia ja nuoria neuvottiin suurella rakkaudella, että he halpana hylkäisivät maailman houkutukset, eivätkä väsyisi pilkkaan ja parjaukseen, joka monesti on Jumalan joukon osana. Katselkaa Jeesuksen lunastustyön valossa, Hänen omiaan, niin kaikki näyttävät yhtä rakkailta: vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat, sillä he kaikki ovat Vapahtajamme veren hinta ja vaivain palkka. Ei ole meillä varaa lähteä minnekään Jumalan valtakunnasta. Jeesuksenkin aikana ihmiset pahentuivat ristin saarnan, ja suurin joukoin luopuivat Hänestä. Hän kysyikin opetuslapsiltaan: "Ettekö tekin halua mennä pois?" Johon Pietari vastasi: "Herra, mihinkä me menisimme, sillä Sinulla on iankaikkisen elämän Sana". Aina tuore ja ajankohtainen on Jumalan sana, kuten kehotus: "Valvokaa!” Näinä viimeisinä sikoina sielunvihollinen puhaltaa sakean sumun, uneliaisuuden, päällemme. Siksi meille kuuluu kehotus: ”Valvokaa!” Sillä emme tiedä aikaa emmekä hetkeä, kun Ihmisen Poika on tuleva. Ei ole tämä vaelluksemme vain adventtiajan haaveilua, vaan vanhurskaan tulee elää uskosta. Iltaseurat olivat samassa paikassa. Niihin tuli kuulijoita enemmän, kylän nuora, ja matkaystäviä Oravista ym. Suurella rakkaudella ja kaipauksella jäi koko Oravin Siioni veljiä muistamaan, sekä toivomaan heille voimia ja viisautta taivaan Isältä evankeliumin työhön. Kantakaa minua ja perhettäni esirukouksissanne Isän eteen. Regina Laitinen Päivämies tammikuun 12 päivä 1961    Jumalan sana on aina sama uskon kuuliaisuudessa vaeltaminen Nykyajan ihminen on itsenäinen ja piittaamaton kaikesta vanhasta, ennen kuullusta ja opitusta. Pitää olla vapaa ja estoton, sitähän kuulee kaikkialla, missä ihmisiä on kokoontunut asioitaan pohtimaan. Kuvitellaan, että sitten vasta on ihminen täysin onnellinen, kun kaikki vanha on saatu tyhjiin näytetyksi ja uudet, vapaat tuulet alkavat puhaltaa. Mitäpä siitä, jos maailman pojat ja tyttäret vouhottavat milloin asian puolesta, mutta silloin on jo suuri vaara tarjolla, jos Jumalan valtakuntaan aletaan näitä uusia käsityksiä tyrkyttää, ja niille kannatusta hankkia. Vaikka me ihmiset muutumme elämäntavoiltamme ja katsantokannaltamme, ei se millään tavalla vaikuta niihin totuuksiin ja elämänohjeisiin, joita meitä varten on Jumalan omassa sanassa talletettu. Onneksi Pyhän Hengen valossa kirjoitettu Jumalan sana on säilynyt aikojen alusta, ja säilyy maailman loppuun asti aivan samana ja muuttumattomana. Ei piirtoakaan ole siihen muutoksia tehty näitten vuosituhansien aikana, vaikka sielunvihollinen ystävineen on kaikkensa yrittänyt, saadakseen sen edes joissakin kohdin nykyajan ihmiselle sopivammaksi. Jo paratiisissa se tuli käärmeen muotoisena Aatamin ja Eevan luokse kyselemään, mitä Jumala on heille puhunut: ”Sanoiko Jumala niin..." Vaimo kertoi Jumalan kieltäneen heitä syömästä siitä yhdestä ainoasta puusta, joka paratiisin keskellä kasvaa. Jopa niin vakavasti on varoitettu: "Jona päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman...” Käärme on olevinaan viisaampi ja sanoo: ette te suinkaan kuole, vaan te tulette yhtä viisaaksi kuin Jumala. Te tulette erottamaan hyvän ja pahan toisistaan. Viisaaksi tulemisen halu Eikö tämä viisaaksi tulemisen hinku ole nykyakana aivan silmiinpistävän yleinen? On valloitettu avaruus. Pyritään määräämään ihmisen syntyminen ja kuolema. Annetaan lupa kaikenlaiselle ennen kuulumattomalle riettaudelle. Revitään auki kaikki ihmiselämän pyhät ja suuret arvot alas, ja maahan tallataan. Kaikki on vapaata ja kaikki on luvallista, aletaan jo opettaa alakouluikäisille. "Voi maailmaa pahennusten tähden. Voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee.” Murheellisinta on kuitenkin se, kun alkaa Jumalan lastenkin suusta kuulua, "kyllä minä osaan erottaa hyvän ja huonon ohjelman televisiota, minä haluan määrätä perheeni suuruuden, minä voin päättää, eroanko entisestä aviopuolisosta, ja otanko uuden. Kaiken tämän minä tiedän ja osaan, sillä olenhan nykyaikainen ja sivistynyt ihminen. ”Käsite ”minä,” on tullut niin suureksi, että unohdetaan Jumala ja Hänen neuvonsa. Kaikesta huolimatta Pyhä Henki nuhtelee kaikessa hiljaisuudessa, ja äänellisesti seurakunnassa lastensa kautta, että kuuliaisuus on parempi kuin uhri." Ei Jumala puhu nykyajan ihmiselle palavasta pensaasta tahi ukkosen jylinässä, mutta Henkensä kautta neuvoo kaikkeen kuuliaisuuteen. Sanastaan Hän sanoo: Se on valkeus ja kynttilä teillänne, se on myöskin ojennusnuora, jonka mukaan kehotetaan ojentumaan. Jumalan sanan neuvoista varoitetaan poikkeamaan oikealle taikka vasemmalle. Kehotetaan myös Jumalan sanan neuvoja aina pitämään silmien edessä ja niitä muistamaan. Ja vielä sanotaan: että me nöyryydellä ja kunnioituksella suhtautuisimme, kuten ainakin Jumalan omaan sanaan, ja rukoilisimme hartaasti ja uskollisesti, hengessä ja totuudessa Pyhän Hengen valistusta Hänen neuvojaan ymmärtämään. Pää ja ruumis, Kristus ja seurakunta Maan päällä olevasta seurakunnasta sanotaan: Kristus on seurakunnan pää, ja seurakunta on Hänen hengellinen ruumiinsa. Niin kuin nyt pää on näkymätön, niin ovat myös sen totiset jäsenet. Kristuksen seurakunta on elävä Pyhän Hengen kautta, joka meitä neuvoo, tukee, opettaa ja lohduttaa. Sen tähden ne neuvon ja opetuksen sanat, jotka ovat Pyhän Hengen valossa tutkittu ja yksimielisesti hyväksytty, kirjoitettuna tai puhuttuna seurakunnan tietoon saatettu, voimme yhtä varmoina uskoa, ja totena pitää, kuin itse Herra Jumala olisi ne meille ilmoittanut. Armoetuja Jumalan lapsen kuuliaisuudesta on meille paljon kirjoitettu ja puhuttu. Siitä mainitaan mm: Se on Jumalalle otollinen ja ylistettävä. Kuuliaisuuden mukana koituu meille jo näissä ajallisissa kaikenlainen siunaus: yltäkylläisyys, pitkä ikä, Jumalan armo ja armollinen läsnä olemus, voitto vihollisista jne. Tämä ei varmastikaan tarkoita ainoastaan niitä, jotka ase kädessä taistelevat, vaan Jumalan lapsella on useinkin ympärillään sellaisia vihollisia, jotka eivät ainoastaan tuhoa tätä ajallista, näkyvää osaamme, vaan jotka tahtovat meidän sielumme tappaa, ja sen iankaikkiseen vaivaan saattaa. Näistäkin vihollisista saamme voiton, uskon ja kuuliaisuuden kautta. Lohdutus ja virvoitus ovat niitä Jumalan armoetuja, joista saamme nauttia ahkeroidessamme kuuliaisuudessa vaeltaa, ja näin säilyttää hyvää ja puhdasta omaatuntoa. Jumalan lapsen kuuliaisuus ei ole pakon alaista, tahi orjallista pelkoa, vaan se on vapaan armolapsen vilpitöntä halua noudattaa kaikessa Taivaallisen Isän tahtoa. Siitä huolimatta on kuuliaisuudessa vaeltaminen usein kovin vaikeaa, jopa joskus suorastaan raskasta. Teemme matkaa kaksiosaisena. Uusi ihminen haluaisi osoittaa kaikessa kuuliaisuuden Jumalan neuvoille, mutta vanha osa sotii sitä vastaan. Valittaen täytyy tunnustaa, että niin usein se on uuden ihmisen vangikseen ottanut. Silloin on lähdetty oman järjen ja viisauden mukaan asioita hoitelemaan. Pyhä Henki voi vielä hiljaa omantunnon äänenä varoitella, mutta ”Minä” itse on noussut niin suureksi, että se tietää, ja osaa ratkaista vaikeatkin pulmakysymykset. Näin pettää vanha osa uuden ihmisen, joka murheellisena jää seuraamaan asioitten kulkua... Nooa ja Aabraham Raamattuun on meille esikuvaksi, muistiin merkitty monien edesmenneitten pyhien uskon kuuliaisuudessa kilvoittelua. Ennen vedenpaisumista neuvoi Jumala Nooaa monella eri tavalla, ja hänestä sanotaan: Ja Nooa teki kaikki, mitä Jumala käski. Nooa ei välittänyt kanssaihmisten puheista ja pilkasta. Hän. uskoi, mitä Jumala hänelle sanoi, ja osoitti kuuliaisuuden kaikessa. Ei käynyt Nooa järkeilemään oman ymmärryksensä mukaan, onkohan se tosiaankin noin taikka näin. Hän uskoi aivan yksinkertaisesti ja lapsellisesti Jumalan puheet, ja rakensi Jumalan mittojen mukaan arkkia... kuivalle maalle. Siinä työnsä ääressä hän saarnasi: tehkää parannus, tämä maa hukkuu. Mutta ei ollut monia, jotka uskoivat Nooan saarnan. Mutta Nooa uskoi, ja hänen perheensä, ja he pelastuivat... Jokainen muistamme, kuinka kovalla koetuksella oli Aabrahamin usko, ja kuuliaisuus silloin, kun Herran henki ilmoitti hänelle: "Ota nyt Iisak, sinun ainoa poikas, jota sinä rakastat, ja mene Moorian maalle, ja uhraa hänet siellä polttouhriksi yhdellä niistä vuorista, jonka minä sinulle sanova olen." Jumala tiesi, että Isak oli vanhalle isälleen hyvin rakas, niin kuin Jumala sanookin: "Jota sinä rakastat." Poika oli varmasti Aabrahamille kaikkein rakkain, mitä hän tässä elämässä omisti. Häntä oli rukoiltu, ja hän oli lupauksen lapsena syntynyt, nyt tuli kehotus: uhraa hänet. Raamatussa ei kerrota, kyselikö Abraham mitään lisäselvityksiä, ei edes kertaakaan tuota meille niin tuttua, "miksi näin, mitä varten näin pitää tehdä, ja miksi minulle nyt tällainen koettelemus." Kerrotaan vain, että Abraham nousi aamusella aikaisin, ja valmistautui lähtemään tuolle pitkälle matkalle. Poika siinä vierellä ratsastaa, ja lasten tapaan kyselee kaikenlaista. Ihmetellen hän kysyy isältään: "Katso, tässä on tuli ja halot, mutta kussa on lammas polttouhriksi?" Arvaamme, että raskaat ovat Aabrahamin askeleet kohti uhrivuorta, ja lapsikin, tuo rakkain, vielä tuossa kyselee. Mutta mikään ei saa Abrahamin uskoa järkkymään ja kääntymään pois kuuliaisuuden tieltä. "Jumala on edes katsova itsellensä lampaan polttouhriksi, poikani.” Eikä Aabraham erehtynytkään uskossaan. Jumala näki, että Aabraham on kuuliainen lapsi, joka aivan sokeasti seuraa Hänen neuvojaan, rakastaa Häntä yli kaiken, ja on valmis luopumaan omasta lapsestaankin, kulkiessaan kuuliaisuuden tietä. Aina ajankohtainen Jumalan sana ei koskaan menetä tuoreuttaan tai tule vanhaksi. Vuosituhansia sitten tapahtuneet tapaukset uusiutuvat tämänkin ajan Jumalan lapsen elämässä. Muistellessamme vuosikymmenten pituista taivalta, tällä elämän tiellä on monella matkaystävällä sellaisia tapauksia, joita hyvällä syyllä voidaan rinnastaa tähän Moorian vuoren tapaukseen. Olkoonpa se ihminen, esine, tapa tai tottumus, eli mikä hyvänsä, joka alkaa tulla mille liian rakkaaksi ja tärkeäksi. Sellaiseksi, että siitä alkaa koitua vahinkoa meidän kuolemattomalle sielullemme. Silloin Pyhä Henki neuvoo meitä siitä luopumaan. Esimerkiksi monelle nuorelle ja toisillekin, esittää sielunvihollinen ystäviä tuolta maailman lasten leiristä. Ne alkavat näyttää enemmän sopivimmilta aivan elämän toveriksikin, kuin Siionin tyttäret ja pojat. Omatunto varoittaa: älä ole tottelematon Jumalan varoituksille ja neuvoille, mutta ei aina jakseta kuuliaisuutta osoittaa Jumalan ja Jumalan lasten neuvoille. Otetaan elämän kulku kuin omiin käsiin, ja sitten saadaan kovasti katua, kun selviää, että sielunvihollinen on pettänyt. Ei ollutkaan sitä onnea, mitä oli lähdetty hakemaan. Muistellaanpa nyt vielä tuota hyvin tuttua Jumalan sanaa, jossa meille kirjoitetaan näin yksinkertaisesti: ”Älkää vetäkö ijestä epäuskoisten kanssa; sillä mitä oikeuden on vääryyden kanssa tekemistä? Eli mitkä osallisuutta on valkeudella pimeyden kanssa? Ja mikä sovinto on Kristuksella belialin kanssa? Taikka mikä osa on uskovaisella uskottoman kanssa? Eli kuinka Jumalan templi sopii epäjumalain kanssa? Sillä te olette elävän Jumalan templi." Ja jatkaa: ”Minä tahdon heissä asua ja heissä vaeltaa, ja minä tahdon olla heidän Jumalansa ja heidän pitää oleman minun kansani.” 2 Kor. 6: 14–18. Vieläkö selvemmin ja yksinkertaisemmin tämä asia pitäisi selittää? Tämä on Paavalin kirjoittamaa Pyhän Hengen valossa. Hänelläkin oli huoli aikansa Jumalan lapsista, ja siksi hän kaikessa rakkaudessa näin puhuu. Hän sanoo puhuvansa kuin isä, ja mainitseekin: minä sanon teille kuin lapsille. Ajan taistelua Ajallisissa tehtävissämme joudumme olemaan uskottoman maailman keskellä, mutta mikä ei kuulu jokapäiväiseen työhön tahi vastaavaan, siitä neuvoo Pyhä Henki: - "Paetkaat heidän seastansa, ja erottakaa teitänne, sanoo Herra: Tässäkin on kuuliaisuudelle lupaus. "Ja olen teidän siten teidän isänne, ja teidän pitää oleman minun poikani ja tyttäreni, sanoo kaikkivaltias Herra." 2. Kor. 6: 17–18. Kun näin selvästi ja yksinkertaisesti tämäkin on asia kirjoitettu meille Jumalan sanassa, niin ottakaa näistäkin neuvon sanoista vaari, kuin itse Jumalalta ja älkää rakkaat nuoret antako sielunvihollisen itseänne pettää näissä asioissa. Olen joutunut seuraamaan erään nuoren vaimon taistelua juuri tässä asiassa. Hänkin lähti suuren kristillisyyden keskeltä, vaistoin kaikkea Jumalan lasten rakkaudessa puhuttuja neuvoja, uskottoman miehen mukaan. Mies kyllä teki kahden kesken parannuksen lupauksia, ja `sillä vielä enemmän sotki vapaan armolapsen elämää. Häiden jälkeen alkoi arkielämä. Nuori vaimo huomasi olevansa henkisesti aivan yksin omassa kodissaan, ja aivan uskottomassa ympäristössä. Ei ole yhtään matkaystävää, jolle voisi sydämensä taakkaa käydä puhumassa. On vain katkerat kyyneleet, joilla saattaa ahdistusta lievittää. Tulee ankara sairaus, tajuttomuus, ja sen jälkeen muistin menetys näissä ajallisissa asioissa. Yksi ainoa kysymys oli polttavana: ”mistä löytyy Jumalan lapset?" Sairaala on suuri, outo on kaupunki, mutta kysyjälle löytyy auttaja. Uskoton hoitaja alkaa muistella, että hän kyllä tuntee erään, jota tuolla uskovaisten nimellä kutsutaan. Monien vaiheiden jälkeen saa tuo sairas sisar kysyä: "Vieläkö kuuluu Jumalan armo näin tottelemattomalle lapselle...” Kuuluuhan se, ja aivan jokaiselle, joka tuntee huonosti onnistuneensa tässä matkan teossa. Niin sai tämäkin sisar maistaa sielullaan sitä vanhaa, mutta ainutta, syntien anteeksi saamista Jeesuksen nimessä ja veressä. Jumalan sanasta voi yllättäen tulla muitakin esteitä aiotulle avioliitolle. Silloin joutuu kulutusta laskemaan, ja aivan kuin vaakalaudalle panemaan, teenkö oman ymmärrykseni jälkeen, ja osoitan tottelemattomuutta Jumalan neuvoille, vai luovunko kaikesta, säilyttääkseni hyvän omantunnon, ja periäkseni iankaikkisen elämän. Taas ollaan suuren ratkaisun edessä. Kaikki, mikä on lähtöisin ihmisestä, neuvoo tottelemattomuuteen, mutta Taivaan Isä raottaa lapsensa kuolemattomalle sielulle niitä näkymiä, joita pitkänäperjantaina tapahtui Golgatalla. Siellä taisteltiin myöskin, jopa niin, että poika kysyy isältään: "Isä, jos olisi mahdollista, niin ota pois tämä kalkki, mutta ei kuitenkaan, niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä, Isä." Siinä oli kuuliaisuutta Isän neuvoille. Kauas korpeen Toiset lapset olivat tottelemattomuudessaan kauas juosseet synnin korpeen, ja tämän, Viattoman, piti ne kuolemallaan ja ylösnousemisellaan takaisin lunastaa. Paavali muistelee Jeesusta: „Hänet löydettiin menoissaan kuin ihminen, nöyryytti itsensä, oli kuuliainen kuolemaan asti, ja aina. ristin kuolemaan asti." Täältä ja Hänen kuuliaisuudestaan voimaa saaneena, jaksamme mekin tuonne Moorian vuorelle käydä, uhraamaan ”oman Iisakkimme.” Raskaat voivat askeleemme olla, mutta Pyhä Henki on voimamme ja väkevyytemme, omat voimamme eivät tähän riitä. ”Jumalan voima on heikoissa väkevä. Samat armon, laupeuden ja siunauksen lupaukset kuuluvat nykyajankin Moorian matkalaiselle, sillä Jumala vannoo Aabrahamille: ”Minä olen vannonut itse kauttani, sanoo Herra: ettäs tämän teit, ja et säästänyt sinun ainoaa poikaas, niin minä suuresti siunaan sinun. Ja sinun siemenessäs pitää kaikki kansat maan päällä siunatuksi tuleman, ettäs minun äänelleni kuuliainen olit." 1 Mos. 22: 16–18. Olemmehan jokainen saaneet sen kokea, mikä ihana lepo ja rauha on sieluumme vuotanut, kun Jumalan armon avulla olemme jaksaneet kuuliaisuuden tietä kulkea, ja kiusauksen voittajana selvinneet. Ei silloin muistu mieleen, "että minä tässä olen onnistunut." Vaan sitä joutuu omalle kohdalleen ihmettelemään, "mikä minä olen, että näin paljon minua rakastat." "Mun toinen varmaan oisi Jo aikaa hyljännyt, Ja syytkin raskaat toisi, Miks' ois mun jättänyt. Vaan vielä mua siedät, oot kantaa jaksanut, sill, oi, sä tarkoin tiedät, Mit olen maksanut.” Tässä on selitys tähän äärettömään rakkauteen. Olemmehan Jeesuksen veren hinta ja vaivain palkka. Jumala tahtoo rakkautensa tuntemisella nuorenkin sydämen sitoa itseensä niin, että, kiusauksen tullessa voi sanoa nuoren Joosefin tavoin: kuinka minä voisin niin paljon rikkoa minun Herraani vastaan. Rakkaus Jumalaan, ja halu olla kuuliainen Hänen neuvoilleen, antoi voimaa Joosefille, ja niin hän voittajana selvisi viettelijän pauloista... Jumalan voima on heikoissa väkevä Sama voima on meilläkin apunamme, ja tämän voiman varassa on meidän turvallista matkaamme tehdä, kulkekoonpa tiemme minkälaisessa "maastossa" tahansa. Useinhan kuljemme ”koleoita korpiteitä,» mutta johdattelee se Hyvä Paimen laumaansa välillä vihreille ja tuoreille laitumille, aivan raikkaitten vesiojien reunalle. Joskus kulkee tiemme kirkastusvuorelle, ja siellä olemme aivan "majan teko tunnelmissa," mutta siellä ei ole useinkaan pitkä oloaika. Tiemme kulkee syviinkin vesiin, joissa ei tunnu pohjaa olevan ja psalminkirjoittaja jatkaa: aallot käyvät minun pääni ylitse. Saamme kokea kuivuutta ja hellettä, ja monenlaista muuta vastusta, mutta kaikissa ja kaikkialla on Herra Jeesus omiensa kanssa... Silloinkin, kun matkamme johtaa Moorian vuoren kautta kohti kirkkautta. Hän, Herra Jeesus, ei jätä lastansa, ei nuorta eikä vanhaa puolitiehen, vaan kenet Hän on käteensä pyvälnyt, ei mikään sitä voi pois repäistä. Uskomme kaikki tottelemattomuudet, hitaudet ja uneliaisuudet, aivan kaikki synnit, jotka sieluamme tälläkin hetkellä painavat, ja matkanteon raskaaksi tekevät, anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Haluammehan uskoa aivan rauhaan ja vapauteen asti? Muistakaa minuakin, monesti tottelematonta ja epäilevää matkantekijää esirukouksissa Isän eteen. Ei ole muusta väliä, kunhan matka onnellisesti kotirannalle päättyy. Jumalan rauhan terveisin Regina Laitinen Päivämies 22.2.1967   Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta Jeesus, kulkiessaan täällä maan päällä, ja saarnatessaan pelastuksen evankeliumia, käytti usein vertauksia, saadakseen sanottua asiansa mahdollisimman selvästi: Hän otti esikuvia myös luonnosta ja erilaisista arkielämän tapauksista, että kansa ymmärtäisi, mitä Hän tarkoitti puheillaan. Kaikkia Jeesuksen puheita ei kuulemma ole merkitty muistiin, mutta tämä on jäänyt tiedoksi jälkipolville aivan meidän päiviimme asti. "Ellette tule niin kuin tämä lapsi,” jonka Jeesus todennäköisesti, oli ottanut syliinsä, ja näyttänyt sitä ympärillä olevalle kansalle. "Ette tule sisälle Jumalan valtakuntaan.” Lapsi, joka tämän ajan viisasten mielestä ei ymmärrä uskoa, ja kuitenkin on pantu esikuvaksi meille järki-ihmisille. Onko Jeesus erehtynyt tässä paikassa? Ei varmasti, Hänen sanoihinsa ja tekoihinsa voimme täydellisesti luottaa. Jos saamme lapsenmielisinä tehdä matkaamme, niin on niin helppoa uskoa Jeesuksen puheet. Kun meitä alkaa järki-ihminen vaivata, niin meitä kehotetaan: "Järki vangiksi ottamaan, Pyhää Henkeä anomaan, joka meitä opettaa, Isää, Poikaa tuntemaan." Usein tänä aikanakin Jeesus henkensä kautta puhuessaan, käyttää havainto-opetuksena aivan tavallisia seura- tai arkipäivän tapauksia. Minulla oli tilaisuus Jyväskylän syysseuroissa seurata muutamien lasten seuroissa oloa. Ja täytyy sanoa, että minä opin paljon, kun näin silmilläni todeksi sen, mitä minä korvillani kuulin Jumalan lapsen talostelusta täällä vieraan maan päällä. Seuroihin oli tullut mm. eräs perhe, lapsia oli mukana kaksi pientä poikaa, ehkä alle kouluiän, ja heistä nuorempi sisko. He istuivat etupenkissä, mutta lapset harmoonin juurella, kasvot seurakuntaan päin. Pikkutytöllä oli kirkkaan punainen tikattu takki päällä. Nimiä en tullut tietämään, eikä se olekaan pääasia. Seurat alkoivat sunnuntaina aamulla, ja jatkuivat koko päivän hyvin lyhyin väliajoin. Aina, kun tulin oman penkkini päähän, olivat lapset jo paikoillaan. He kuuntelivat niin hiljaa ja hartaina. "Jumalan sana ei tyhjänä palaja." Seurakunnasta alkaa yksi ja toinen käsi kohota ja kuulua: "Saanko minäkin vielä uskoa syntini anteeksi?" Toinen pikkupojista nousi seisomaan ja kohotti kätensä ja saarnasi selvästi: "Kaikki synnit ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä." Yhä useampia armon kerjäläisiä ilmestyi, nyt pieni veli ei enää ehtinyt saarnata jokaiselle. Silloin hän kiipesi penkille polvilleen ja molemmat kädet kohotettuina saarnasi evankeliumia. Siinä tulivat siunauksesta osalliseksi rakas äiti ja isä, jotka lähellä ollen saivat nuo lapsensa siunaavat kädet tuntea päänsä päällä. Kun katseli lapsen harrasta ilmettä, näki, että hän oli todella itse mukana siinä, mitä toisille julisti. Ei varmaan kukaan olisi pysynyt väitteessään, etteikö lapsella ole uskoa. Seurat jatkuivat. Lapsi seurasi valppaana, tarvitseeko kenellekään saarnata evankeliumia. Oli vähän hiljaisempaa, poika kaivaa taskustaan karamellipussin, mutta silloin kuuluu useampia siunauksen pyyntöjä. Kiireessä jäi toiseen käteen karamellipussi, kun molemmat kädet tarvittiin katuvia siunaamaan. Se pussi osoittautui oikein uskon hedelmäksi. Välillä poika hiljaa siirtyi, ja tarjoili siitä ystäville makeisia. Vanhat sedät näyttivät olevan lapsen parhaat ystävät. Vanhukset eivät olisi malttaneet pienen veljen makeisia ottaa, mutta nähdessään lapsen pyytävän katseen, he eivät voineet kieltää häneltä antamisen iloa. Elävä usko lapsen sydämessä aiheutti rakkauden Jumalaan ja Jumalan lapsiin. Rakkaus taas on kekseliäs, se löytää palvelemisen kohteita aina läheltään. Päivä kului, ja iltaseurat olivat jo lopullaan. Sitten pikkumiestäkin alkoi väsyttää. Mitäs muuta kuin ajankuluksi käydään siskolle kiusan tekoon. Siskoa piti nykiä ja näykkiä monella tavalla. Voiko vielä selvemmin tuoda esille sen, että hamasta lapsuudesta asti me joudumme tekemään matkaa kaksiosaisina. Vaikka silmilläni seurasin ja sydämelläni elin näkemääni saarnaa, en ollut silti väärissä valvomisissa. Näkemäni täydensi ja elävöitti kuulemaani sanaa. Sillä näistä sanoistahan se koostuu koko evankeliumin sisältö: saarnataan parannusta ja syntein anteeksiantamusta. Tämä uskon kautta omistettuna synnyttää rakkautta, ja rakkaus aiheuttaa palvelua. Ja sitähän meidän usein täytyy kuulla, vaikka me kaksiosaisina joudumme tekemään matkaa. Niin me lihan työt hengen kautta kuoletamme. Minä olen monta huokausta puolestasi lähettänyt Taivaan Isälle, että Hän antaisi sinulle, lapsi rakas, aina voimaa saarnata syntejä anteeksi, sielläkin kotikiusoissa äidille ja isälle. Kunpa vielä suureksi kasvettuasi, Herra Jeesus olisi voimana ja väkevyytenä päiviesi loppuun asti. Jumalan rauhaan Regina Laitinen Päivämies 18.11.1964 _________________  "Usea aamu heräsimme vaarin veisaamaan aamuvirteen..." Vanhan ajan kristityt panivat suuren arvon kirjoitetulle Jumalan sanalle. Ennen kaikkea he tutkivat ahkerasti Raamattua, Lutherin ja Laestadiuksen erilaisia postilloja, mutta erikoisen rakas oli pienoinen kristillisyyden äänenkannattaja »Armon sanomat», myöhemmin »Sanomia Siionista», jonka perinteitä jatkaa nykyinen `»Siionin lähetyslehti.» Tässä muistelimme nuorimman enoni kanssa varhaisinta lapsuuttamme. Usea aamu heräsimme vaarin veisaamaan aamuvirteen. Vanhan virsikirjan kankeat, lyhennetyt sanat soivat niin sulavasti hänen miehekkään äänensä soinnuttamana. Usein hän arkinakin luki Jumalan sanaa, aina ääneen ja samalla paikallakin pöydän päässä, ikkunan vieressä. Mutta pyhäpäivät olivat melkein kokonaan Jumalan sanan lukua ja veisuuta. Kun oli tottunut, oli luonnollista, että lepopäivä pyhitettiin hartauden harjoituksille. Mummi ja muu naisväki teki välttämättömiä askareitaan hiljaisesti, mutta heti jouduttuaan tulivat pöydän ympärille kuuntelemaan ja veisaamaan. Täytyy tunnustaa, että meitä lapsia usein kävi ikävystyttämään monen tunnin sisällä istuminen, ja vaarin aina yhtä rauhallinen ja tasainen lukeminen aivan pani pienet päät torkkumaan. Usein varasimme paikan ikkunan pieleen, että ainahan sitä ulkona jotain pientä tapahtui. Milloin kissa ajoi kanaa tai muuta vastaavaa. Vaarin ääni vain yhtä rauhallisesti selvitti, milloin Lutherin postillasta sivun toisensa perästä, paavin kavaluutta ja munkkien turhaa puuhaa autuudeksensa tai Laestadiuksen postillasta oli vasta toinen tutkisteleminen menossa, vaikka niin mielellämme olisimme jo uimaan juosseet. Ei siinä ollut mitään vaativaa tai pakollista henkeä, eivätkä he niin pitkään lukeneet ja veisanneet jotain sillä ansaitakseen. Sen ajan uskovaisilla oli sielun nälkä Jumalan sanan perään, ja kävi niin kuin sanotaan, »että ruokahalu syödessä kasvaa. Varmaan nykyajan uudenaikaiset lasten kasvattajat kauhistuvat tuollaista lasten »piinaamista» ja vangitsemista, mutta siunaten ja liikutetulla mielellä muistelimme me noita, varhaislapsuutemme sunnuntaipäiviä. Niiltä ajoilta asti lienee juurtunut rakkaus Siionin lehteen ja Lasten Siioniin. Tuntuu aivan selvältä asialta, että jokaiseen uskovaiseen kotiin nämä »sisarukset» tulevat. Harvoinhan ainakin meillä perheenäideillä tulee pitemmälti Raamattua luetuksi, mutta Siionin lehdessä on jo valmiiksi selitetty jokin Raamatun paikka, joka monesti on meille ajankohtainen. Vaikka olisimme kuinka ahkeria ja puuhakkaita, niin aina joku hetki aamusta, päivästä ja illasta on pientä rentoontumista varten. Mikä onkaan silloin kätevintä, kuin ottaa Siionin- tai Lasten lehti, jossa kaikki on valmista, kuin rautaisessa annoksessa», lukea siitä valmista Sanaa, ja lähteä jatkamaan arkisia askareitaan. Ajatukset seurailevat vielä luettua, ja sydän saa osansa taivaan mannasta. Siksi olin suorastaan hämmästynyt, luettuani kerran rovasti Viljasen kirjoituksen, että on uskovaisia, jotka eivät ole tulleet näitä rakkaita lehtiä tilanneeksi jo aikaisemmin, tai nyt lopettaneet, kun Päivämies on alkanut ilmestyä. Jos siinä joillakin on rahakysymys esteenä, mutta eiköhän siinä ole suurimmalta osalta välinpitämättömyyttä ja tätä lopunajan uneliaisuutta. Eihän se tietenkään ole mikään autuuden ehto, tulivatko nämä lehdet vai ei, mutta eiköpä siinä liene vain sen »vanhan kaverin» sielun vihollisen sormet pelissä. Kun se saa vähän kerrassaan vieraannutetuksi Jumalan sanan lukemisesta, niin tilalle se työntää tämän maailman ajanvietettä, jota ikävä kyllä, on paljon meillä ja muilla tarjona. Kun aikoinaan tämän Päivämiehen näytenumerot ilmestyivät, valmistuttiin parhaillaan kunnallisvaaleihin, ja tänne maaseudullekin tuli kaikenlaista valistusta, jos minkälaisissa julkaisuissa. Kun postin mukana tuli tämä lehti, ja silmiini sattui "Päivämies», ajattelin vähän epäluuloisena, mitähän viisautta se tämä jakaa. Jo oli iloinen yllätys, kun rakkaiden matkaystävien kuvia oli sivuilla, ja kirjoitukset niitä kotomaan asioita. Varauksettomasti liitimme tämän uuden tulijan tilaustemme joukkoon, joka mielestäni niin erinomaisesti sopii siihen »kolmiapilaan», jonka nämä lehtemme muodostavat. Ainahan jokainen uusi asia saa myötä- ja vastatuulta osaksensa. Mutta minä en kylläkään ymmärrä, miksi tätä Päivämiestä jotkut vieroksuvat muka maailmallisen sisältönsä, ja etupäässä ilmoitustensa tähden. Kyllä minusta on tuollaiset puheet turhaa hurskastelua, sillä nykyaikana tuskin löytyy yhtään kotia johon ei jotain sanomalehteä tule. Mitä ilmoituksiin tulee, niin nehän ovat taloudellinen kysymys kokonaan, sillä varmasti Päivämiehen painatus ym. kustannukset nousevat melkosiin summiin, jotka tulevat näillä maksullisilla ilmoituksilla peitetyiksi. Ja ylijäämä käytetään Jumalan valtakunnan työn hyväksi. Eiköhän me kaikki tarkisteta kantaamme tässä asiassa. Panemme vaikka vähä kerrassaan säästöön ne muutamat sataset, joilla nämä kaikki kolme, pitkäksi vuodeksi saamme seuraksemme. Ja kenelle on taivaan Isä mammonaa enemmälti siunannut, hän tekee soveliaasti, kun köyhemmälle kanssaveljelleen ja -sisarelleen, lahjoittaa nämä vuosikerrat. Samaa Jumalan valtakunnan työtä se on, että näitä lehtiä tilaamme, ja ympäristöömme levitämme. Jumalan rauhan terveisin Regina Laitinen Päivämies 31.12.1959  ---------------------------------------   Minä olen se joka palvelen Palvelija ja palvella. Näillä sanoilla on nykyajan yhteiskunnassa vähemmän haluttu merkitys ja kaiku. Jokainen haluaisi olla palveltavana. Se olisi vanhalle osalle niin mieluista. Kuta enemmän saisimme huomiota ja passausta osaksemme, sitä enemmän sitä vain haluaisimme. Tahtoisimme aivan kuin paistatella päivässä itseämme, kaiken huomion keskipisteenä. Raamatussa puhutaan kuitenkin paljon palvelemisesta, palvelijoista ja pienellä paikalla olemisesta. Jeesus jättää meille täydellisen esimerkin palvelemisesta. Johannes kertoo, kuinka Jeesus Ehtoollisen jälkeen riisui vaatteensa, otti liinasen ja vyötti itsensä, pani vettä maljaan ja alkoi pestä opetuslastensa jalkoja ja kuivasi ne sillä liinasella, joka oli Hänen vyöllänsä. Tässä Herra ja Mestari kumartuu nöyrästi syntisen ihmisen edessä ja suorittaa heille tä1laista, halpa-arvoista palvelustehtävää. Liikaa tämä oli opetuslastenkin mielestä. Siksi Pietari kysyy omasta ja tovereittensa puolesta: "Herra, sinäkö minun jalkani peset? Ei sinun ikänä pidä minun jalkojani pesemän." Mutta Jeesus sanoo: "Ellen minä sinua pese, ei sinulla ole osaa minun kanssani." Vielä Pietari estelee: "Herra, ei ainoastaan jalat, vaan myös kädet ja pää." "Joka pesty on, ei se muuta tarvitse kuin jalat pestään, ja hän on kokonansa puhdas," vastasi Jeesus Pietarille. Tätä Raamatun paikkaa lukiessa jää ihmettelemään, kuinka ja mitä varten Jeesus näin nöyrtyy. Hän halusi jättää meille esikuvan. Jos Hän kerran alentui palvelemaan halpoja opetuslapsia, ei silloin luulisi olevan vaikeata meidän palvella toinen toisiamme. Jeesus kysyy vielä: "Kumpi on suurempi, joka aterioitsee, vai se, joka palvelee?" Minä olen se, joka palvelee. Ja toisessa paikassa: "Ihmisen Poika ei tullut maailmaan palveltavaksi, vaan palvelemaan." Jeesus oli lähetetty taivaasta maan päälle ihmisten keskuuteen, ja Hänen herransa on taivaan Jumala. Hän oli sanansaattajana täällä alhaalla. Siksi Jeesus sanoo: "Ei ole palvelija suurempi Herraansa, eikä sanansaattaja suurempi kuin se, joka hänet lähetti." Me Jumalan lapset olemme Hänen sanansaattajiaan, Hänen palvelijoitaan. Tämä unohtuu usein meiltä, vaikka on näinkin kehotettu: "Ennättäkää toinen toisillenne kunniaa tekemään, palvelkaa teitänne keskenänne napisematta." Emme aina niin huomaakaan, kun alamme luisua palvelijan paikalta palveltavaksi. Alamme pitää kuin itsestään selvänä asiana, että meidät huomataan ja arvostetaan, käsityksemme saa kannatusta ja kaikin puolin alamme tuntea itsemme niin puuhakkaiksi ja aikaansaaviksi. Odotamme palvelemista. Tähänkin ”sairauteen" on hyvä neuvo tai lääke: "Mitä ikinä haluatte ihmisten teille tekevän, tehkää se ensin heille. Miten olemme onnistuneet? Onko riittänyt rakkautta ja nöyryyttä sitä halvintakin Jumalan lasta palvella, ei ainoastaan näillä ajallisilla lahjoilla, vaan olemmeko jaksaneet monesti lankeavan matkaystävän jalkoja pestä armon virrassa ja niitä unohduksen liinasella pyyhkiä? Jos omatunto on valveilla ja uskon silmässä oikea näkö, eikö tule murheellinen mieli, kun ei olekaan mitään, mitä voisi ansiona toisille näyttää. Ei ole mitään, mistä kerskaisi, ei yhtään mitään. Näyttää vain niin kalliilta ja käsittämättömältä, että Jumala ja Jumalan lapset jaksavat palvelevaa rakkauttaan minuakin kohtaan osoittaa. Tämä jalkojen pesu tarkoittaa myös sitä, että meidän itse kunkin tarvitsee usein matkan vikoja anteeksi rukoilla ja anteeksi uskoa. Monesti on vaikeata ottaa omansa pois, kun vanha osa tuntee niin kärsineensä vääryyttä. Jos alamme toiselta osapuolelta odottaa aloitteen tekoa parannukseen, ja toinen odottaa meiltä, kuluu kallista armon aikaa hukkaan. Eikä sitä tiedä, jos tässä odotellessa oman sydämen astiasta uskon lampusta öljy kuivuu pois, eikä sytykään palamaan, kun lähdetään Ylkää vastaan. Onkin kehotettu: "Sovi nopeasti riitaveljesi kanssa, ja vie sitten vasta lahjas uhrattavaksi." Kuka voi seistä Pyhän Hengen tulen paisteessa. Kuka voi sanoa, että tämä ei kuulu hänelle eikä sovi, se on liian jyrkkää, tuolle toiselle paremminkin. Jumalan sana on kirjoitettu meille jokaiselle opiksi ja ojennukseksi, mutta myös turvaksi ja lohdutukseksi. Rakas Isä, meille antakoon aina sitä ymmärrystä, että jaksaisimme asiamme korjata puolin ja toisin, sillä vasta silloin tulee puhtaita jälkiä ja keskinäinen rakkaus tulee entistä palavammaksi, kun molemmat osapuolet painuvat yhtä alas, armon virran pestäväksi. Sillä silloin vasta tulee puhdasta jälkeä ja keskinäinen rakkaus tulee entistä palavammaksi, alhaalla, matalalla kulkee tuo armonvirta. Se lähtee alttarin edestä ja temppelin kynnyksen alitse se virtaa. Ja sen tähden, että sinä ja minä, tuntiessamme usein, että turmelus on ihan maahan asti painanut, yhtä alhaalla virtaa armon kirkas virta. Sen virkistävästä vedestä osalliseksi pääsee vaikka kontaten, jos ei jalat enää päällään pidä. On se armojen armo, että näin on. Sen on taivaan Isä jo aikojen alusta nähnyt, että maailmassa on tuska Hänen lapsillaan, mutta virvoitus on myös lähellä. "Olkaat hyvässä turvassa, minä voitin maailman." Näin me saamme tämän virran rannalla talostella, palvella toinen toisiamme niillä lahjoilla, mitä on annettu. Ja panemme täyden turvamme Herraan Jeesukseen, uskoen nytkin Hänen nimessään ja veressään kaikki synnit ja matkan viat anteeksi rauhaan ja vapauteen asti. Jumalan rauhan terveisin Regina Laitinen Päivämies 4.11.1964 --------------------------------------   Jumalan luontoa oppimassa Katsokaa kedon kukkia, ei Salomokaan kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu, kuin yksi niistä, joka tänään kukoistaa ja huomenna tuleen heitetään." NÄIN kehotetaan Raamatussa silloin uskomaan ja tekemään, Kun nämä ajallisen elämän huolet alkavat sydäntämme vangita. Kun katselemme kodissamme olevia viherkasveja, muistelemme niiden nimiä, saamme kerrata mielessämme monen monta opettavaista ja lohduttavaa Raamatun paikkaa. Kukapa noitten kasvien tieteellisiä nimiä tietää, mutta kansanomaiset nimet ovat sattuvia ja paljon puhuvia. Tuossakin on ohutlehtinen, pensasmainen, palmun tapainen kasvi, jota kutsutaan Niilin palmuksi. Helposti voimme kuvitella juuri tällaista kasvaneen Niilin rannoilla jo silloin, kun Israelin vaimo kätki sinne pienen kaisla-arkun, pienen Mooses-poikansa kehdoksi. Mirjami-sisko jäi taaemmaksi vartioon ja niin Jumala varjeli Mooses-lapsen faaraon vihalta. Monenlaista oli Jumalan johdatus tämän lapsen elämässä, mutta taivaan Isä kasvatti hänestä työaseensa ja kansansa pelastajan Egyptin orjuudesta. Mooses kasvoi ja vahvistui hengessä ja totuudessa, jopa niin, että katsoi parhaaksi jo nuorukaiseksi tultuaan kärsiä vaivaa Jumalan lasten kanssa, kuin nauttia synnissä Egyptin maan rikkauksia. Tuossa on riippuva kukka, Aaronin parta. Puhutaanhan Raamatussa usein Aaronista, Mooseksen apulaisesta ja hänen parrastansa. Mistä lienee tämäkin sanonta saanut alkunsa, kun jossakin asiassa onnistutaan oikein hyvin, sanotaan: "Se meni: hyvin, kuin öljy Aaronin partaan," On monenlaisia kaktuksia, piikkistä, pyöreitä ja pitkänomaisia sekä lehtikaktuksia. Ne kertovat meille elämästä polttavan auringon alla — erämaan helteessä. Tässä sojottaa suora, teräväkärkinen, yksitoikkoisen tuntuinen anopin kieli. Mitähän varten tuolle on sellainen nimi keksitty? Pitääkö anopin olla, vai onko hän aina teräväsanainen ja karu olento ympäristölleen? Onpa meillä anopeilla tästä ajattelemista ja oppimista. Entäs muratti, toiset sanovat sitä juoruksi. Se kasvaa suuressa kahvipannussa ja on levittäytynyt rehevänä ympäri ison huoneen. Kerran veljet naureskelivat sen ääressä ja pitivät aivan luonnollisena sitä, että juuri kahvipannussa kasvaessaan se noin rehottaa... No niin, juuri kahvikupposen ääressä usein pohditaan poissaolevan ~ ystävän elämän menoa. On syytä muistaa, että kieli on pieni jäsen, mutta saattaa aikaan paljon pahaa. On tässä vielä pyöreälehtinen markkapuu. Se kertoo meille, että vaikka raha on meille tärkeä ja tarpeellinen, ei se saisi tulla meille liian tärkeäksi ja rakkaaksi. Se on annettu vain tätä lyhyttä viipymistämme ja näitä ajallisia tarpeitamme varten. Profeetta pyytelee itselleen elämisen mahdollisuutta: "Älä Herrani anna minulle rikkautta, että en minä ylpeäksi tulisi, älä anna myöskään minulle köyhyyttä, että en minä puutteessani varastaisi, vaan anna minulle osani jokapäiväisestä leivästäni." Jos me jokainen osaisimme tyytyä tähän, ei olisi kateutta ja ahneutta maailmassa. Mutta nämä molemmat synnit ovat ihmiselle perintönä aivan paratiisin lankeemuksesta saakka. Jo aivan ensimmäisessä perheessä tuli kateus siitä, kun Jumala mielistyi Aabelin uhriin. Viha täytti Kainin sydämen, ja hän aikoi tappaa veljensä. Ahneus ja kateus kulkevat käsi kädessä, ja keksivät itselleen monenlaisia nimiä, ne olisi helppo häätää ulos sydämen ovelta. Mutta ne tulevat luvallisena säästäväisyytenä, hyvänä toimeentulona jne. — Silloin niitä ei huomaakaan, päästää sisälle ja kohta ovat sydämen herrana. Sillä todellisuudessa ne ovat syntiä ja vielä niin sanottuja salaisia syntejä. Joka näihin mieltyy, se koettaa kätkeä niitä sydämeensä ihmisiltä piiloon. Siellä ne kuitenkin jäytävät ihmisen elämää. Hedelmät alkavat näkyä syyttelyinä toisia Jumalan lapsia kohtaan, jotka ovat ahkeroineet panna häitäkin syntejä pois tunnoltaan ja upottaa armon mereen. Ei huomata, että juuri sydän on yksi niistä kolmesta vihollisesta, joita vastaan Jumalan lapsi joutuu aina sotimaan. Nehän ovat perkele, maailma ja oma liha. Siis oma eikä naapurin. Tämä usein unohtuukin arkielämässä, että tuo kolmas liittolainen asuukin aivan oman puseron sisällä. Siinä se on tuhanten juonten mestarina kaikkeen kelvottomuuteen neuvomassa. Välistä tulee niin huonomuistiseksi ja -näköiseksi omille asioille, että käy toteen vanhojen saarnaajien sana: Pirut syö synnit, että ei ole, mistä parannusta tehdä.” Kaikki vika, ahneus ja kateus ovat toisissa Jumalan lapsissa. Voi tällaista sielun tilaa. Omista asioistamme joudumme kerran tilille ylimmäisen Tuomarin eteen. Jos silloin ei ole Herran Jeesuksen pesosta kuittaus velkakirjan päällä, niin myöhäistä on silloin enää katumus. Armon aika on meille annettu sitä varten, että me jokainen hoitaisimme omakohtaisesti sielumme asiat ja uskoisimme koko vikana syntimme anteeksi Jeesuksen veressä. Monet liljat kertovat meille herkästä kauneudesta, samoin vaatimaton Torpan tyttö ja kukkapaljouteensa uppoava Ahkera Liisa. Oljanderi vie meidät Palestiinaan. Puhutaan, että se on siellä yhtä yleinen kuin meillä paju tai raita. Ehkäpä ne olivat juuri oljanderin lehtiä, joita kansa heitteli riemuiten ja Hoosiannaa laulaen Jeesuksen eteen. Jeesus, kunnian Kuningas, istui halvan aasin selässä (sekin lainattu) ja ratsasti Jerusalemiin kärsimään ja kuolemaan meidän edestämme. Harvoin Jeesusta juhlittiin. Parjaus, nurjamielisyys ja viha olivat Hänen osansa, jopa niin, että Hänet haluttiin usein tappaa. Hänen todistajatehtävänsä oli kesken, siksi Herra varjeli Häntä kansan vihalta. Nyt kansa lauloi Hoosianna, ehkä samat henkilöt, jotka muutaman päivän perästä olivat valmiit huutamaan: "Ristiin naulitse." Näin ailahteleva on ihmismieli. Sitten tuleekin jo Kärsimyskukka eteen. Kun katselee sen paljasta, kaljua vartta, teräviä, vahvoja piikkejä, niin ei voi olla sydän järkyttymättä: "Tällaisista oksistako raa'at kädet ovat painaneet piikkikruunun Hänen viattomaan päähänsä?" Ei ole ihme, kun veripisarat ovat kaunistaneet Hänen pyhää päätänsä. Mutta kaiken yli loistaa rakkaus, rakkaus langennutta lasta kohtaan. Kysytään, voiko kukaan rakastaa toista ihmistä niin paljon, että hän vapaaehtoisesti antaisi henkensä toisen puolesta. Tuskinpa vaan. On kuitenkin yksi, Herra Jeesus, joka on näin tehnyt juuri sinun ja minun syntien tähden. Näin tässäkin kukkaryhmässä vetää eniten huomiota puoleensa punalehtinen Palava rakkaus. Se muistuttaa meitä myös siitä rakkaudesta, jolla Jumala on maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa ristin kuolemaan. Jokainen, joka Häneen uskoo, ei huku, vaan saa iankaikkisen elämän. Tästä käsittämättömästä rakkaudesta olemme mekin uudensyntymän lahjana hivenen sieluumme saaneet. Sen tuomasta voimasta lukemattomat pyhät ovat saaneet voimaa sotiessaan syntiä vastaan. Siitä sai jo alussa mainittu Mooses voimaa Herran tahdolle kuuliaisuutta osoittaa vuosikymmenet. Sama rakkaus oli nuoren Danielin ja hänen tovereittensa sydämet voittanut, että he aina ja elämänsä kaikissa tilanteissa säilyttivät uskon hyvässä omassatunnossa. Paljon ja monenlaisia viettelyksiä oli näilläkin uskovaisilla pojilla, mutta uskon kautta he kaikki voittivat. "Kuinka minä rikkoisin niin paljon Herraani ja Jumalaani vastaan," oli nuoren Joosefin vastaus viettelijälle. Hän aivan kuin hämmästyneenä kysyy tuota. Eivät nämä tapaukset rajoitu yksinomaan esihistorialliseen aikaan, vaan aivan nykyhetkeen ja arkielämään. Mistä saisimme voimaa jokapäiväisissä kiusauksissa? Jumalan lasta eivät johda pelkät neuvot ja varoitukset puhumattakaan käskyistä ja kielloista. Eikö ole niin, että juuri rakkaudella ja sydämen tuntemisella Herra Jeesus johdattaa, kuten hyvä paimen lampaitansa. Hän johdattaa sitäkin lammasta, joka on jo maailman myrskyissä arkiintunut. Hän lähestyy hiljaa ja hellästi puhutellen. Hän ojentaa aivan kuin käsi ojossa leipäpalan sille, ettei se vain säikkyisi, vaan tulisi edes pienen murusen leivästä ottamaan. Lammas tavoittaa sitä arkana, mutta päästyään leivän makuun se saa rohkeutta ja tulee jo aivan luokse ja pyrkii syliinkin. Ei se tahdokaan enää mennä niin kauas laumasta, että pedot pääsisivät ahdistamaan. Siinä se tahtoo pyöriä aivan paimenen jaloissa, toisten lampaitten seassa. Tästä rakkaudesta ja niistä näkymistä, joita Getsemanessa ja Golgatalla näytettiin, saa nuori neitonenkin voimaa uskoa itsensä kauniimmaksi ilman mitään, tehostuksia. Ja voi niitä vanhenevia sisaruksia, jotka tuhrivat kaikenlaista kynsiinsä ja kasvoihinsa. Siellä Raamatussa on selvät sanat kiharapäistäkin Siionin tyttäristä. Mutta mitäpä niitä luettelemaan. Jos Herran Jeesuksen rakkaus ei saa sydäntä virvoittaa tämän maailman turhuudesta, turhaa on silloin luetella yksityiskohtia. Tulee vain pahennusta~ ja rakastamattomuutta. Eipä silti, maailman rakkautta ja turhuutta ja kaikkea turmelusta on meissä vanhoissa harmaapäissäkin aivan tuskaksi ja taakaksi asti. On jokapäiväinen taistelu noita vastaan, mutta usein aivan uupuneena pusertuu pyyntö sydämestä: "virvoita pois mielein maasta, taivaallisiin ylennä." Vain joskus, ani harvoin voi sielu yhtyä laulun sanoihin: "Pidä maailma, sinun omas, pidä kultas, hopeas, ilos menos kopeat! Minä Jeesukseni huomas, olen. ijäti tyydytet, autuudella rikastettu." Kunpa rakas Isä antaisi meille itse kullekin jatkuvasti sitä ymmärrystä, että maa on vieras ja aika lyhyt. Ei ole varaa sydäntään näihin katoovaisiin kiinnittää, sillä ilta on jo käsissä, puoliyö on kohta ja silloin saattaa kuulua huuto: "Ylkä tulee." Autuaat ovat ne, joiden lampussa on öljyn tilkkanen, joka syttyy palamaan, kun lähdemme Ylkää vastaan. Tähän tosiaan mahtui monenlaista, se on kuitenkin pääasia, että me jaksamme toinen toistamme anteeksi antamisen ja unohtamisen käsivarsilla kannatella. Muistelemme rukouksissa ja uskomme joka hetki synnit ja viat anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä. Näin saanen minäkin tehdä. Jumalan rauhan terveisin Regina Laitinen Päivämies 2.9.1964 -------------------------------------------   Herra hoitaa omiansa ARMON LAPSET KAIKKI TÄÄLLÄ, PANKAA POIS JO MURHEENNE. EI OO SYYTÄ SURUUN MEILLÄ, KALLIS OMPI ONNEMME. Tällaisissa tuntemisissa saimme äskettäin viettää Oravin seuroja. Tarvitseisi todellakin olla. Aivan "jalon kirjoittajan kynä" kyetäkseen edes hiukan kuvailemaan sitä Jumalan armon ylenpalttisuutta, mikä eteemme niin monilla Armolahjoilla asetettiin. En kykene kuin vähän reunaa raottamaan ja sieltä täältä joitakin muistikuvia kertomaan. Kaikella tavalla yritti sielunvihollinen esteitä laittaa ja haluttomuutta kylvää seura-asioita suunniteltaessa. Oikein se jäljestäpäin naurattaa, miten kavala ja viekas se yrittää olla. Samalla kuitenkin tulee niin kiitollinen mieli Jumalalle, että Hän antaa aina tarvittaessa ymmärrystä lapsilleen huomaamaan sen vanhan kehnon aikeet. Se ei mistään ole niin harmissaan kuin siitä, kun Jumalan lapset seuroja järjestävät. Se tietää, että seuroissa saadaan uutta uskon voimaa ja siellä niin paljon kerrotaan sen kavaluudesta, millä se yksinäistä matkamiestä kiusaa. Siksi se tekee kaikkensa, saadakseen tuollaiset yhteen tulemiset mahdollisimman hankalaksi. Se kääntää senkin raamatun lauseen aivan ylösalaisin, missä kehotetaan aivan unohtamaan se, mitä oikea käsi tekee Jumalan valtakunnan hyväksi. Nyt jälkeen ja jo seuroissa kanssapuheissa selveni, kuinka se oli monelle neuvonut, että pidä aivan kaksin käsin leivän ja vehnäsen syrjästä kiinni, vaikka sydän neuvoisikin ne seuraravintolaan antamaan. Ja rahakukkaro, se on parasta jättää kotiin, unohtaa sopivasti, niin varmemmasti silloin markat säilyvät siellä kolehtihaaviin joutumasta. Eikä se ollut yhdellä tahi kahdella nämä kokemukset, vaan moni matkaystävä näitä kyynelsilmin valitteli ja anteeksi rukoili. Kyllä me kaikki olemme niin heikkoja Jumalan lapsia ja sydän niin kiinni näissä ajallisissa, lainaksi saaduissa tavaroissa. Taivaan Isältä eivät ole nämä salassa. Siksi Hän lähettää luoksemme usein kirkkaita valojaan, että näkisimme asiat oikeassa järjestyksessä. Huomaisimme, että kaikki` mitä omistamme on lahjaksi saatua ja kaikki mitä kylvämme ja istutamme, on kokonaan Taivaan Isän varassa. Jos Hän ei anna kastetta ja kasvuonnea, turhaan olemme kuokkaa ja auraa käyttäneet. Todellinen aarteemme on tallelle pantu taivaaseen, kun vain sydämemme laajeneisi sen verran, että sen ymmärtäisimme. Virrentekijä kehottelee omaa ahdasta sydäntään laajenemaan ja kätkemään tätä aarretta, minkä hän katsoo kalliimmaksi kuin kullat tähtitarhain. "Maat, meret, taivas avara, ne on vain hiukka tomua, kun katson aarteeseeni." Sitten hän selittää meille mikä on tämä aarre, jonka rinnalla kaikki näyttää noin halvalta, ja se on, "Tää aarteheni verraton, Sun Jeesus, veres kallis on, vuotanut hyväkseni.” Tässä on aarretta tarpeeksi, antakoon Taivaan Isä meille kaikille lapsilleen ymmärrystä sen oikein ymmärtämään. Uskomiseen se jää matkanteko, Vaikka kuinka ihanissa seuroissa saisimme olla. Jatkuvasti kaikki anteeksiantamuksen evankeliumi keskellämme, jota saimme vapaasti aivan omakohtaisestikin kuultavaksemme ja uskottavaksemme pyytää. Paljon pantiin myös nimeltä mainittuja syntejä pois kahdenkeskisissä keskusteluissa. Oli aivan oikein sielunvihollinen pelännyt, sitä ei kukaan säälinyt. Siinä tuli mieleeni erään seurapiiripapin pitämä radioaamuhartaus, kun hän pahoitteli sitä, kun ei kukaan piruparkaa sääli. Kaikki ne sitä vain moittivat. On niitä käsityksiä ja kokemuksia... Eikö se siltä kuulosta, että sekin pappi ei ole vielä saanut tarpeekseen vihollisen kiusaamisesta, vai eikö kiusanne ensinkään? Jumalan lapsen kokemukset ovat aivan toiset. Paavali kertoo omia kokemuksiaan, kuinka hän on saanut evankeliumin työn tähden monenlaista vainoa ja ahdistusta kärsiä. Hän kertoo olleensa hädässä maalla ja merellä, hädässä viekasten veljien keskellä, joka varmasti oli niitä raskaimpia kokemuksia. Sitten hän luettelee, kuinka häntä on ruoskittu ja kivitetty niin paljon, että veripahkat ja sinimarjat ovat olleet jatkuvasti hänen ruumiissaan. Mutta ei. nämä ulkonaiset vaivat olleet aina Paavalinkaan kestettävänä, mutta mikä se Paavaliakin aina ja jatkuvasti seurasi ja rasitti? Se oli se oma sydämen turmelus ja kaikkeen hyvään kelpaamattomuus. Siinä oli kuormaa jalolle Kristuksen sotilaallekin aivan ylivoimaiselta tuntuva määrä. Tämän taakan alla pusertuu hänen sydämestään huokaus: "Kuka päästää minut tästä synnin ja kuoleman ruumiista?" Kun tällaiset ovat kokemukset, silloin ei ole ihme, jos piru-parka ei saa sääliä osakseen. Mutta niin kuin ei Paavali väsynyt kuorman kantajana, niin emme mekään väsy kesken matkaa. Sillä Herra Jeesus on luvannut olla omiensa kanssa päiväimme loppuun asti. Hän on luvannut olla meille heikoille kuorman kantajana ja edellä kulkijana. Usein kuulee muun panetuksen lisäksi sanottavan, että Jumalan lapset eivät anna täyttä arvoa Herran Ehtoolliselle. Luulisi jokaisen näin ajattelevan tulleen toiseen käsitykseen, nähdessään millä hartaudella itsessään köyhät ja kaikkeen hyvään kelpaamattomat elämän tien kulkijat polvistuivat Herran pöytään. Olen melko varma, ettei ketään armosta uskovaa, ei siihen kevyesti ajatellen, vielä vähemmän ylenkatseellisella mielellä käynyt. Mikä muu, kuin oman huonouden tunto, pani nuoret miehet yhdessä vanhojen ja toisten nuorten kanssa alttarin ympärille kokoontumaan? Eikö sama sisäinen. pakko pannut vielä viime hetkellä kyselemään, vieläkö minäkin saan uskoa synnit ja matkan viat anteeksi ennen Armoalttarille käyntiä. Ei siinä ole ulkokullaisuutta, kun siinä ihmisten edessä Armonkerjäläiseksi pitää alentua. Silloin tuntee kaiken muun toisarvoisena, se on tärkeintä, miten ovat juuri minun asiani Elävän Jumalan kanssa... Eipä taida olla liikuttavampaa näkyä huonosti onnistuneelle kasvattajalle ja kotipapille, kun saa nähdä useita lapsiaan Ehtoollispöydässä. Siinä tuntee niin suurena oman huonoutensa, mutta käsittämättömän suurena Jumalan rakkauden omalle kohdalleen. Huomaa, että sittenkin ovat tulleet kuulluksi nuo monen monet huokaukset, joita lastensa puolesta on lähettänyt Isän eteen hyvinkin epäileväisellä sydämellä. Samalla muistuvat mieleen ne rakkaat, joitten paikka on tällä hetkellä tyhjänä seurapenkissä... Taas on asiaa Taivaan Isälle, että muista rakas Isä kaikkia uskovaisten lapsia, jotka ovat turhuuden teille eksyneet... Käsittämättömiä ovat nämä asiat, niiden arvo: ja pyhyys, sellaiselta ihmiseltä, joka vikovalla mielellä katselee Jumalan lapsia ja koko Jumalan valtakunnan menoa. Etsivä kyllä löytää, olipa sitten kysymys vaikka kristittyjen vioista. Niitähän kyllä on riittämiin, jopa niin että sanotaan olevan koko Herran huoneen vioilla` peitetyn. Joka näitä jää vahtimaan, hänelle kuuluu raamatun sanat: "Tämä, siis Jumalan valtakunta on niiltä peitetty, jotka kadotetaan." Tämä on raskasta tekstiä, mutta totta joka piirto. Ahkeroikaa pyrkiä ahtaasta portista tulla sisälle ja omistaa se vanhurskaus omaksenne, jolla Isän edessä kelpaa. Silloin kirkastuu myös sen kalleus, kun saa syntisistä suurimpana uskoa itsensä autuaaksi. ”Pankaa pois jo murheenne," sanotaan yllä mainitussa laulun säkeistössä. Siis mekin, jotka kannamme murhetta uskomattomista lapsistamme, saamme senkin jättää Jumalan kannettavaksi. Minä olen monta kertaa saanut lohtua Pappilan äidin kirjoituksesta, jonka olen jo vuosia sitten Päivämiehestä leikannut. Ehkenpä se löytää jonkun murheellisen vanhimman sydämen ja virkistää ja vahvistaa sitä sanomallaan: "Valinnan vapaus jää lapselle myös uskomisen asiassa. Lapsuuden kalliissa uskossa kilvoitteleva Jumalan lapsi on oppinut rakastamaan tätä halpaa joukkoa ja ei sitä hevillä hylkää. Jos tämä kuitenkin tapahtuu, ei vanhin saa menettää toivoaan: Vanhin ei myöskään saa liiaksi syyttää itseään. Kaikki kasvatustyö on vajavaista ja epätäydellistä. Jumalalla on omat tarkoituksensa lapsen suhteen. Ehkenpä siellä maailman reissuilla kirkastuu vähitellen Jumalan valtakunnan kalleus. Rakas ystävä, jos sinulla on tämä kohtalo, älä lannistu ja jätä esirukoustyötäsi. Sinulle voidaan sanoa kuin kerran kirkkoisä Augustinuksen äidille "niin monien kyynelten lapsi ei voi hukkaan joutua." Näin Pappilan äiti: Eikö ole lohdullista näin uskoa? Ahkeroimme siis kaikkine murheinemme painautua lähelle Armoistuinta ja sieltä pyytää itsellemme uskon rohkeutta ja voimaa uskomaan joka hetki omat syntimme anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja kalliissa veressä. Tästä voimaa saaneena jaksamme puhella Taivaan Isälle kaikista murheistamme. Te rakkaat puhujaveljet, jotka olitte täällä meitä Herran sanalla ruokkimassa. Kun te seurapaikoissa puheessanne kuin haravoitte niitä heikkoja ja laitimmaisia Pyhän Hengen haravalla lähemmäksi Uhritulta, muistakaa minuakin perheeni kanssa ja koko tätä pientä, mutta kallista Siionia. Että Elon Herra korjuupäivänään täältäkin löytäisi nisun jyviä aittaansa pantavaksi. Jumalan rauhan terveisin: Regina Laitinen Päivämies 1.9.1965 -----------------------------------------   Vahvistakaa väsyneet kädet "Sillä katsokaa viikunapuuta, se puhkeaa jo lehtehen, myös maailman menoa muuta, se selvästi osoittaa sen, että suvihan nyt on jo läsnä, siis nostakaa painuneet päät. On lunastuspäivämme läsnä, ja alkaapi Karitsan häät." Tällaisia Karitsan häitten aattoillan tunnelmia saimme kokea Varkauden ja Leppävirran seuroissa. Avoimena virtasi Siionissa armon virta, jossa sai vapaasti matkan pölyjä pestä. Näin pääsi Karitsan morsian puhtaalla tunnolla ja puhtaalla hääpuvulla Ylkänsä tulemista odottamaan. Mikä ihana rauha ja lepo sielulle tulvahtaa Jumalan lasten suuremmissakin kokoontumisissa! Ei ollut täälläkään ketään, joka olisi halunnut lahjoillaan "loistaa" ja olla edellä Herraansa ja työnantajaansa. Palvelijat menivät seurakunnan eteen omalta puoleltaan köyhinä, mukanaan ainoastaan "yksi leipä, Elämän Herra Jeesus, joka on itsestänsä sanonut: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun tyköni, ei hän suinkaan isoo, ja joka uskoo minun päälleni, ei hän koskaan janoo." Jeesus jatkaa vielä: "Teidän isänne söivät mannaa korvessa ja kuolivat. Tämä on se leipä, joka taivaasta tuli alas, ja joka.siitä syö, ei hänen pidä kuoleman." Ja edelleen: ”Joka tästä leivästä syö, hän elää iankaikkisesti.” Jo on ihmeellinen leipä! Tästä leivästä kun puhujaveli pyytää saada murenen oman sielunsa ravinnoksi, niin jopa on hyvä toisille nälkäisille sitä jakaa. Silloin tulee sellainen yhteenkuuluvaisuuden tunne puhujan ja kuulijan välille. Tuntee selvästi, että samaa Jumalan perheväkeä ollaan ja sama elämän leipä on syötävänä, vaikka ensi kertaa näillä silmin nähtäisiinkin. "Vahvistakaa väsyneet kädet ja tukekaa nääntyneet polvet," oli eräänä tekstin aiheena Heikki Järvisellä. Siinä Jesaja-profeetta ihastelee Jumalan lapsen ihanaa osaa. Heikkomielisille kehotetaan sanomaan: "Olkaa turvassa ja älkää peljätkö!" Sairaille tuodaan hyviä terveisiä; "Sokeain silmät avataan, kuurot kuulevat, rammat hyppäävät kuin peurat, ja mykkäin kieli pakahtuu kiitokseen." Näyttää siltä, että siellä aukeaa kiitokseen kielen` salvat siltäkin Jumalan lapselta, joka täällä alhaalla valittaa kykenemättömyyttään tässäkin asiassa. "Siinä pitää matka ja tie oleman, joka pitää pyhäksi tieksi kutsuttaman, ettei kenkään saastainen sitä vaeltaisi, ja se pitää heidän edessänsä oleman, jota käydään, niin ettei tyhmäkään eksy." Kuinka turvallista – "ei tyhmäkään eksy!" Kun taivaan Isä saa pitää meitä itsessämme tyhminä ,ja yksinkertaisina, lapsenmielisinä, jotka eivät muuta ymmärrä kuin omat synnit uskoa anteeksi Jeesuksen veressä, niin ei ole vaaraa tältä tieltä eksyä. Siinä vain askel kerrallaan astelemme edessä olevaa tietä pitkin kohti kunnian taivasta. "Ylpeät pyhät" pahentuvat veljen puhumaan Jumalan sanaan. Kyllä sen arvaa, että se käy kipeästi kirjanoppineen kunnialle, kun nuori mies julistaa, että "kaikkien kaikkialla on tehtävä parannus. ja uskottava evankeliumi." Se vetää muodon mustaksi, kun Pyhä Henki kirkastaa, että se kallis työllä ja tuskalla hankittu omavanhurskauden vaate on pantava samaan kasaan kuin ristinryövärin, syntisen naisen, publikaani Matteuksen, portto Raahabin ja meidän kaikkien ihmisten synnit. Ei ole rihman kierrettä kelvollista, kaikki on yhtä saastaista Jumalan kasvojen edessä. – Ei ole ihme, jos tällainen puhe sytyttää vihan nykyaikana, kun ihmiset Jeesustakin halusivat kivittää soimattuaan häntä mitä törkeimmillä nimityksillä. Kun mikään ei vaientanut Jeesuksen puheita, "rukoilevat he lopuksi Jeesusta menemään pois koko heidän maansa ääristä. (Matt. 8: 34), saadakseen olla rauhassa synneissään ja omassa vanhurskaudessaan. Jumalalle kiitos ei ole vaiennut parannuksen ja sovituksen sanoma, vaan tälläkin hetkellä se vapaana kaikuu keskuudessamme.   Olkaa turvallisella mielellä te, jotka Herra Jeesus on äänitorvekseen asettanut. Rohkeasti ja pelkäämättä tehkää Jumalan tahtoa tiettäväksi, sillä tien vierestä se meteli kuuluu. Jumalan lasten tiestä sanotaan, että "ei siellä jalopeura pidä oleman, eikä joku julma peto mene sitä myöten, eli sieltä löydetä, vaan lunastetut sitä vaeltavat."  Rauha ja rakkaus vallitsee Jumalan valtakunnassa. Täällä saa virkistyä ja levätä, kun väsymys tahtoo voittaa taistelussa jumalattomuuden keskellä. Mutta täydellisen levon saavutamme vasta sitten, kun pääsemme ristin alta kruunun alle. Siihen asti saamme uskoa Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi rauhaan ja vapauteen asti. Jumalan rauhaan! Regina L a i t i n e n Päivämies 15.4.1964

Väinö Rafael Havas

Väinö Havaksen muisto

Väinö Havaksella on ollut merkitystä ja vaikutusta Aution väen ja Leppäsen perheen elämässä. Vaikka Havas ei kuulu Leppäsen sukuun, liitän vanhasta lehdestä löytämäni Havaksen muistokirjoituksen yhdeksi sivuksi. Sivu voidaan poistaa myöhemmin, mutta toivottavasti teksti herättää muistoja ja innostaa kommentoimaan.

Tämä lehti on menettänyt toimittajan ja Herran Siioni yhden uskollisista työmiehistään. Meidän surullinen velvollisuutemme on piirtää risti kirkkoherra Väinö Rafael Havaksen nimen kohdalle, hänen siirryttyään sotarintamalla kaatuneena voittajien kirkastettuun joukkoon 21.8.1941.
Hän oli syntynyt 15.8.1898 Lempäälässä, missä isänsä oli kansakoulun opettajana. Ylioppilaaksi hän tuli Tampereella 1916 ja vihittiin papiksi 1921. Nuorena pappina hän oli Kittilässä, Rovaniemellä ja Oulussa. V. 1927 hän tuli kirkkoherraksi Merijärvelle ja sieltä siirtyi Kivijärvelle 1935.
Jumala oli uskonut hänelle korkeat lahjat ja runsaat leiviskät, joita hän ei pannut vakan alle. Hänen elämänsä kaari oli kohoamiskohdassa, kun Suomen aseellinen vapaustaistelu alkoi. Hän riensi sinne mukaan. Samoin hän riensi Aunuksen ja Viron taisteluihin.

Mutta kun Jumala oli tehnyt hänet aseeksi työtänsä varten Jumalan valtakunnan taistelurintamalle, niin Hän ihmeellisessä viisaudessaan kuletti häntä niitä teitä, joita ei ihmisviisaus käsittänyt, ja joilla Hän hänet opetti tuntemaan taivaan valtakunnan taistelurintaman vaarat ja taistelutaidon. Hän ei väistynyt eturintamarivistöstä, jossa oli hänelle uskottu tehtävänsä, ja joka oli huippukohta hänen elämänsä kaaressa, joka nyt on murtunut ja iäksi katkennut Karjalan sotarintamalla.

Hän oli jo nuorena saanut heräyksen ja hän etsi elämää ja rauhaa, jota hänen sielunsa kaipasi. Mutta viekkaat veljet saivat hänet mukaansa väärille teille, josta oli työläs oikealle ojentua. Lujassa oli hänessä väärän vanhurskauden ja eriseuran spitaali. Vaan kun hän rohkeasti meni Jordaniin seitsemän kertaa, niin hän tuli puhtaaksi, kuin nuoruuden uudistama. Ja hän kohosi niin kuin siivilleen kohonnut lentävä kotka, kantamaan Jeesuksen nimeä Jumalan valtakunnan eturintaman sotarivistössä.
Jumala antoi viime talvisodassa viittauksen hänen loppunsa lähenemisestä sotarintamalta. Ja hän itsekin uskoi, ettei hän enää tästä sodasta palaa. Niin myös Pyhä Henki ilmoitti kaikkialla hänen loppunsa lähenevän sodan kautta, josta häntä ei millään saatu pois jäämään, vaikka Jumalan valtakunnan taistelurintamalle hänelle oli uskottu suuremmat taistelulahjat, ja vaikka Herra oli tehnyt hänet aseeksi työtänsä varten sillä rintamalla, josta Herra on sanonut: „Eloa tosin on paljon, vaan työväkeä on vähän,” mutta jossa kaikkitietävä Herra tietää suurimman kaatumavaaran olevan. Sillä Hän sanoo: ”Jolle paljon on annettu, siltä paljon etsitään ja jolle paljon on uskottu, siltä enempi anotaan.”

Nyt hänen pois siirtymisensä jälkeen, kun yksi tähti sammui, toisten vielä tuikkiessa, syttyäkseen palamaan kunnian ikikirkkaudessa Jumalan luona, suree Suomen kansa ja koko Herran Siioni aina valtamerien takana. Lepää rauhassa uskollinen Herran palvelija, siirryttyäsi jaloon perintöön voittajien joukkoon nauttimaan armopalkkaa kaikkien maasta ostettujen kanssa, ja näkemään Karitsaa, joka meidät verellään on lunastanut!
Heikki Jussila
Siionin Lähetyslehti syyskuu 1941

Ristin vihollisesta Jumalan
Juho Rankinen kertoo parannuksestaan

Eräässä syksyn 1970 Päivämiehessä oli Lauri Myllysen ja Antti Paanasen välittämää ja muistiin merkitsemää perimätietoa Juho Rankisesta, joka eli Paavolan Rankisessa 1851 - 1884. Rankinen oli arkkiveisujen sepittäjä ja Oulun lehtien kirjoitusavustaja. Tuohon aikaan harvinaista koulusivistystä hän lienee saanut jonkin verran, mutta ei yliopistotasolla, vaikka kansa kutsu häntä "Rankisen maisteriksi." Tietojaan hän kartutti ilmeisesti itseopiskelun avulla. Kuolinkirjoituksen mukaan "hänellä oli lukemisen halu jo lapsuudesta sekä hengellisistä, että luonnollisista tiedoista." (Krist: Kuukauslehti 1885, s. 39).

Juho Rankinen asettui jyrkästi vastustamaan Pohjanmaalle 1870-luvulla juurtuvaa lestadiolaisuutta. V. 1880 häntä sakotettiin Siikajoen talvikäräjillä viinanmyynnistä ja sapattirauhan rikkomisesta. Samana vuonna hän sai parannuksen armon. Kristillisessä Kuukauslehdessä 1880, (s. 69) hän teki julkisesti parannusta, samaistuen tuhlaajapoikaan, joka on isän sydämen monta kertaa murheelliseksi saattanut, ja panetellut Herran laumaa sekä suullisesti, että sanomalehdissä. Seuraavan vuoden heinäkuussa hän kertoo "entisestä tilastaan ja kääntymisestään" kirjeessä, joka julkaistiin 1882 pienen painotuotteen – ”Sana Ensimmäisenä Sunnuntaina Paastossa" — liitteenä. Tämän julkaisun esilauseen laati paavolalainen Juho Käck, Käkelän sydänmaalla Luohualla asunut muurari. (kuvaus Käckistä Päivämiehessä 17.3.1971). Käckin esilause kuuluu seuraavasti:

Koska tämäkin saarna on Raamatun pohjallisen totuuden julistus, niin myös tämä J. R.n kirje kristiveljelleen on näyttävä, kuinka ihminen omassa viisaudessaan saattaa vielä olla pimeydessä, ja kuinka tarvitsee vielä oppinutki uudensyntymisen kautta valistetuksi tulla ja sydämestään muutetuksi, niin sen tähden ehkä ansaitsevat nämätkin rivi laviammin painon kautta uloslevitetyiksi tulla. Paavolassa 5 p, syysk. 1881. Johan Keck.

Ko. Rankisen kirje kuuluu seuraavasti. Väliotsikot ovat allekirjoittaneen. (Leo Väyrysen)

Paavola 1 p. Heinäk. 1881.
Rakas veli Herrassa A...
Iloinen oli se sanoma, jonka kuulin, että sinäkin olet hyljännyt jumalattoman maailman, ja tehnyt sen liiton, että seurata Herraamme Kristusta opissa, elämässä ja kärsimisessä. Ja taivaallinen Isä vahvistakoon sinua ja ynnä kaikkia elämän tien matkamiehiä, että pitäisimme kalliina tämän liiton, emmekä rikkoisi sitä. Sillä koska kerta olemme kätemme auraan laskeneet, niin älkäämme enään taaksemme katsoko, vaan muistakaamme Lothin emäntää, joka vilpistellen takansa katsoi, ja sai surkean kadotuksen.


Tietoviisaiden kaivolla

Oi kuinka kalliina kuvautui Jumalan armo ja rakkaus sydämelleni, koska kuulin, minkä kaltaisesta tilasta on Herra Jumala sinunki saanut vedetyksi. Se vaikutti halun minussa kirjoittamaan sinulle, kun minäkin olen juuri samankaltaisesta tilasta tullut temmatuksi, niin kuin kekäle tulesta. Kauvas olin minäkin jo kulkenut Jumalasta, niin että ihmetellen häädyn muistelemaan vielä sitä aikaa, jolloinka en minä tuntenut Jumalaa, ja kuitenkin Jumala antoi minulle vielä parannuksen armon. Minäkin koetin järkeni kautta tutkia luonnon salaisuuksia, ja etsiä viisautta ja valkeutta filosofia-opista. Mutta kuta enemmän minä lujin ja tutkin tämän maailman viisautta, sitä etemmäs jouduin minä Jumalasta, niin että minä jo kokonansa epäilin sielun kuolemattomuudesta ja tulevaisesta elämästä. Mutta kiitetty olkoon taivaallinen Isä, että Hän on meitä niin paljon rakastanut, että olemme tulleet vedetyiksi pois sen kaivon suulta, jossa monet tietoviisaat ovat tälläkin ajalla saaneet kauhean kadotuksen. Niin olin minä kulkenut kauvas Jumalasta.


Ankara ristin vihollinen


Sitten alkoi kristillisyyden totinen valkeus koittaa meidänki paikkakunnassamme, ja ihmisiä heräsi ja kääntyi Jumalan tykö, josta syntyi liike. Ja niin kuin se on aina ollut, ja on maailman loppuun asti oleva, kun Jumalan sana elävänä saarnataan kohti ihmisten omiatuntoja, täytyy sen vaikuttaa liikkeen kansoissa. Niin kävi nytkin. Surutoin maailma, joka nukkui sikeätä synnin unta, ehkä hänellä oli kristityn nimi, kohotti päänsä katsoakseen, mitä nuo uskovaiset ovat, jotka tulevat häiritsemään heidän untansa. Samoin on käynyt muissakin paikkakunnissa, joissa on tämä kristillisyys saanut jalan sijaa. Ne, joissa Jumalan sana ei ole vaikuttanut katumusta, parannusta ja uutta syntymistä, niissä on se vaikuttanut katkeran vihan ja vainon niitä vastaan, jotka ovat parannuksen ja uudensyntymisen kautta kääntyneet Jumalan tykö. Minä myös olin näitten kristillisyyden sortajain joukossa, pilkaten ja häväisten heitä. Minä olin ankara ristin vihollinen ja koetin sekä sanoilla että kirjoituksilla vastustaa heitä. Minä olin paljon lukenut ja tutkinut jumaluustiedettä, ei sen tähden kuin minulla olisi ollut huolta kuolemattoman sieluni autuudesta, koska en oikeen voinut uskoa sitä olevankaan, vaan kunnian tähden. Mutta kaiken tietoni ja oppini ohessa olin minä yhtä sokea kuin muutkin; uusisyntyminen oli minulle outo asia, ja pidin hulluutena sen, joka korkein viisaus on. Niin on se ollut aina, ja on maailman loppuun asti oleva, ettei ihminen, ehkä kuinka viisas ja oppinut olisi, voi viisaudessaan käsittää Jumalaa eikä tuntea Jumalan työtä ihmisissä, sillä se on kaikelta taidolta ja ymmärrykseltä kätketty. Sillä ihmisen järki synnin lankeemisessa tuli siksi, että se aina on näkevä Jumalan työn hulluudeksi.


Taistelu heränneellä tunnolla

Ihmeelliset on kuitenki Herran tiet ja Hänen rakkautensa on ääretöin, jonka kautta Hän on minuaki vetänyt pois ijankaikkisesta onnettomuudesta. Käydessäni kristittyin kokouksissa, koetin minä heitä solmeta sanoissa, ja sotia heitä vastaan, vaan minä häädyin ihmettelemään sitä viisautta, joka heissä oli. Kristittyin sanat kävivät terävästi sydämeeni, niin että usein tulin sangen levottomaksi. Ja koska samaan aikaan ilmestyi useampia uskonnon lahjoja, (tark. lahkoja, allekirj. huom.) joka on myös yksi Kristuksen opin tuntomerkki, että kun Kristuksen oppi puhtaudessaan saarnataan, siellä saatana herättää myös väärät saarnaajat viettelemään kansaa – heräsi minussa uudestaan halu jumaluusopin tutkimiseen. Minä koetin asettaa kutakin uskontoa raamatun ja Lutheruksen rinnalle, voidakseni erottaa, mikä näistä olisi yhtä pitävä raamatun ja Lutheruksen opin kanssa. Nyt alkoi myös Herra Jumala henkensä kautta minussa työtä tekemään yhä enemmin ja enemmin.

Ymmärrykseni silmät aukeni vähitellen näkemään, kuinka se Lutheritainen kirkko, jonka helmassa koko maailman joukko ilman erotuksetta kehuu olevansa kristityitä, on vajonnut syvään suruttomuuteen, niin ettei siitä ole jälillä mitään muuta kuin paljas nimi. Samassa kirkastui minulle myös tämä vainottu Laestadialainen liike siksi, joka parhaiten sopii raamatun ja Lutheruksen opin kanssa. Vaan koska en vielä oikeen uskonut Jumalan olemista ehkä tulevaista elämää, koetin minä vielä muitten kanssa sotia heitä vastaan, josta seurasi vaan raskas levottomuus. Levottomuuttani koetin minä tukahduttaa kaikella maailman huvilla. Ehkä tämä oli omantunnon kutsuva ääni, jonka kautta Jumala tahtoi vetää minua, en minä kuitenkaan sitä siksi uskonut. Minä ajattelin tämän levottomuuden syntyvän siitä, kun se on lapsuudesta niin opetettu ja istutettu vereen ja luontoon. Vaan koska rupesin tarkemmin punnitsemaan ihmisluonnon ominaisuuksia itsessäni ja muissa, näjin minä siinä jyrkän vastakohdan sille ajatukselle. Minä katsoin ja näjin, kuinka ihminen hamasta lapsuudesta on nopia pahaan. Mikä vaikuttaa sen, että synti ja pahuus vetää ihmisiä niin voimallisesti puoleensa, ehkä heille jo lapsuudesta opetetaan ja saarnataan syntiä välttämään? – Tästä täytyy olla joku sisällinen veto ja saatanan viettelys, sillä ei suinkaan muutoin ihminen olisi niin tyhmä, että itsestään antautuisi paheiden orjaksi, ja panisi kokonansa alttiiksi avonsa ja kunniansa, tavaransa ja terveytensä, niin kuin valitettavasti monet lukemattomat ihmisraukat kuitenki tekevät.

Näin ajattelin minä itsekseni, taistellen oman järkeni kanssa, häilyen sinne ja tänne. Kuolema tahi elämä oli minulla kysymyksenä. Mutta väsymätöin oli Jumalan rakkaus minua kohtaan; voimallisesti koetti hän minua vetää tykönsä, vaan saatana ei myöskään tahtonut heittää vähällä saalistaan. Merkillistä oli myös minua kohtaan kristittyin rakkaus, jolla he minua rakastivat, niin että saan sanoa itsestäni, että olen monen rukouksen lapsi. Siltä monta kuumaa kyyneltä, monta palavaa rukouksen huokausta on kohonnut korkeuteen vanhurskasten rinnoista minunki sieluni ylitse; ja Jesus sanoo: "vanhurskaan rukous voi paljon, koska se totinen on." Taivaallisen Isän rakkaus oli myös se, että lahjoitti kristityille niin paljon kärsivällisyyttä, niin paljon rakkautta ja uskoa, etteivät he tulleet kärsimättömiksi minua kohtaan, vaikka minä heidän rakkautensa usein pilkalla palkitsin. Tämä kristittyin kärsivällisyys ja yli ymmärryksen käypä rakkaus vainoojiaan kohti, irrotti minun vihdoin saatanan kahleista. Minä rupesin ajattelemaan, ettei paljas ihmisluonto voi mitenkään niin tehdä, vaan heissä täytyy olla joku korkiampi, joku hengellisempi voima, joka vahvistaa heitä.

Näin alkoi vihdoin parempi puoli saada minussa voiton; vaan suuret ja monet olivat vielä ne esteet, jotka pitivät minua ulkona Jumalan valtakunnasta. Jos tämän kaikista kauheimman ja onnettomimman kadotuksen tien perustus, nim. Jumalan kieltäminen, alkoi horjua, niin silloin painoi saatana niin raskaalla oman mahdottomuuden tunnolla, ja piiritti kaikki suloiset armolupaukset pyh. raamatussa, etten voinut mitenkään uskoa Jumalaa niin armolliseksi kuin Hän on; että Hän on aina valmis auttamaan ja armahtamaan suurimpiakin syntisiä, jotka vaan uskossa Häneen turvaavat. Minulta näkyi silloin Jumala vaan vanhurskaana, ja ankarana kostajana, ja pidin jo itseni kokonansa kadotukseen lapsena.


Kuulin armollisen syntein anteeksi saamisen

Vaan koska sitten Jumalan sydän kirkastui minulle vanhurskasten saarnan kautta, ja myös kuulin armollisen syntein anteeksi saamisen Jeesuksen veressä julistettavan kohdalleni. Ja myös uskoin tämän syntein anteeksi saamisen, niin kohta sain myös tuntea, kuinka Herra on suloinen. Murheellinen sydämeni, ja rauhatoin omatuntoni, jota ennen niin paljon, mutta turhaan, koetin lohduttaa kaikella synnillä ja maailman ilolla, tuli nyt lohdutetuksi, ja sydän virvoitetuksi, koska taivaallinen kaste sen päälle vuodatettiin. Sillä se verinen kaste, joka priiskuu Jeesuksen pyhästä ruumiista syntisen sydämen päälle, on se ainoa lääke, joka parantaa särjetyn sydämen, puhdistaa ja poistaa synnit.


Kehotus kestävyyteen kiusauksissa

Näin olen nyt, rakas veljeni, sinulle lyhyesti ja yksinkertaisesti kertonut entisen tilani ynnä kääntymiseni elämän tiellä. Ken tiesi on se sinulleki joksikin hyödyksi saatanan kiusauksia vastaan. Sillä ei hän ole vieläkään kiusaamatta sinua eikä minua, ja emmekä vielä ole kyllin tutkineet, tunteneet ja koetelleet saatanan syvyyttä ja kauheaa kavaluutta. Mutta vielä astuu hän nytkin monta kertaa eteemme kauheoilla epäilyksen tunteilla, tahtoen tehdä turhaksi. Vaan siinä on pääasia, että pidämme kiinni siitä sanasta, joka on jalkaimme kynttilä ja valkeus meidän tiellämme. Emmekä lähde oman järkemme kanssa tämän maailman viisauden jälkeen tutkimaan luonnon salaisuuksia ylen korkealle, ettemme enään eksyisi.
Sillä todesta on surkeata sekin saatanan kauhea eksytys, josta Jumala kuitenki on meitä pois vetänyt; mutta valitettavasti on monta korkiastikin oppinutta vajonnut siihen uskoon, ettei tulevaista elämätä ole. Ja olenpa havainnut tämän
surkean eksytyksen löytäneen tiensä alhaisemmanki kansan luokan keskelle. Mutta ei olekaan se ihme, sillä tämänkin on viimeisen ajan merkki, jonka apostoli Pietari todistaa sanoessaan: "Viimeisillä ajoilla tulevat pilkkaajat, jotka omain himoinsa jälkeen vaeltavat ja sanovat: kussa on lupaus Hänen tulemisestaan?" (Piet. 3: 3,4). Mutta ei ole heillä se usko kestänyt Kuolema-hetkellä, vaan usiamman on täytynyt vielä viimeisessä hengen vedossaki surkeasti huutaa ja varoittaa jälkeenjääpiä, etteivät he enään antaisi sen eksytyksen vallita heitänsä.

Katsokaamme sen tähden mekin, että me tämän vähän viipymisen ajan visusti vaeltaisimme. Ja taivaallinen rakas Isä, joka kerta on meitä kuljettanut eläville vesilähteille, on myös antava voimaa korkeudesta, jolla voitamme kaikki synnit ja epäilykset, ettei sen pidä meitä hallita, sillä Herra todistaa: "Minä olen sinun kilpes ja sangen suuri palkkas." Vaikka meidän vielä täytyy kantaa tätä turmeluksen pukua, tätä syntistä lihaa ja verta, jossa tunnemme vielä monet hirmuiset synnin vaikutukset ja himot. Sillä ei tule lihamme pyhäksi ennen kuin kuolemassa, vaan "meillä on myös edesvastaaja Isän tykönä, joka vanhurskas on. Hän on sovinto meidän synteimme edestä." Senpä tähden saamme nyt, Kristuksen täydelliseen ansioon luottaen, turvatut olla, ja uskoa yli kaikkein saatanan kiusausten, ja oman turmeluksemme tuntemisten läpi syntimme juuri visusti anteeksi annetuiksi.

Koska kirjeeni on näin pitkäksi venynyt, niin jätän tällä kertaa sinun Jumalan armon haltuun, ja kantakaamme aina toinen toistamme sydämellisessä rukouksessa taivaallisen Isän tykö. Ja pitäkäämme myös palava rakkaus kaikkein Jumalan lasten kanssa. Tätä toivoo heikko veljesi ja matkakumppalisi Isänmaahan J. Ranginen.


Jumalan valtakunnan arvoa ja sovintosaarnan ihanuutta Rankinen on ylistänyt v. 1884 ilmestyneessä laulussa näin: (Siionin laulu 20, nyk. 23):

Myös armovaltakunta on kallis päällä maan,
tää Herran seurakunta, jossa nyt annetaan
anteeksi synnit, viat, käskystä Herran vaan.
Sidotut jotka ovat, ne vapaiks' lasketaan.

Nyt saarnaa kallis veri, ja synnit peseepi.
On avin armonmeri. — Kuutetko, veljeni!
Sen tähden vapahina, nyt lapset laulakaa,
ja Herran armovuotta kaikille huutakaa!

Leo Väyrynen

"Siionin tytär, kuule nyt..."

"Siionin tytär, kuule nyt..."


Otsikosta voisi tulla siihen johtopäätökseen, että kysymyksessä ovat vain Siionin tyttäret, mutta kun jatkamme otsikkoamme, niin kuuluu edelleen: "...mitä ylkäsi on sanonut." Hän käskee sinun valvomaan ja pyyhkimään silmistä unen pois." Matteuksen evankeliumissa Vapahtaja sanoo taivaan valtakunnan olevan kymmenen neitseen kaltaisen, ja Hän sanoo, että näissä neitseissä on viisi taitavaa ja viisi tyhmää, ja kaikki nämä tulivat uneliaiksi Hänen tulemisensa edellä.

Kysyisin itseltä ja sinulta lukijani, pyrkiikö uneliaisuus jo uuvuttamaan silmiämme? Ja vastaus sydämessä on, ettei nyt enää kannata pitää seuroja, kun uskottomat eivät käy sanankuulossa, lukuun ottamatta muutamia harvoja. Kehotus sanan kautta kuuluu näin: "Tehkää työtä niin kauan kuin päivä on, sillä tulee yö, jolloin ei kenkään voi enää työtä tehdä." Ja vielä varoitetaan, että saarnatkaa niin kauan kuin kaupungit ovat autioina ja huoneet kylmillä."

Katsomme Vapahtajamme Jeesuksen antaman sanan valossa sielun arvoa. Hän sanoo näin: Ei koko maailma tavaroineen eikä kunnioineen voi vastata yhden ihmisen sielun autuutta. Mitä se auttaisi, vaikka voittaisi kaiken tämän, ja sielu hukkuisi iankaikkiseen kadotukseen. Josta Jumalan sana sanoo, että siellä on tuliasumus ja paljon puita, jonka asumuksen Herran Henki on sytyttävä niin kuin jonkin tulikivisen virran viimeisenä päivänä. Heidän vaivansa savu käy ylös iankaikkisesta iankaikkiseen. Siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys.

Nyt kun ajattelemme näitä edellä mainittuja asioita, niin Vapahtajamme Jeesus, Jumalan Poika ei tullut tähän maailmaan vanhurskaita kutsumaan vaan, syntisiä parannukseen. Vielä Vapahtaja sanoo, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. On myös kirjoitettu, että vaikka syntisi olisivat veriruskeat, niin ne pitää lumivalkeiksi tuleman, ja vaikka ne olisivat ruusunkaltaiset, niin ne pitää tuleman pehmeäksi kuin villa. Miksi näin? Vapahtajamme kuoleman haudasta ylös noustuaan tulee Jerusalemissa opetuslastensa keskelle ja sanoo: "Rauha olkoon teille." Sitten Hän puhaltaa Pyhän Hengen ja sanoo: Ottakaa Pyhä Henki..." Ja näin Pyhän Hengen saaneina opetuslapset lähtivät saarnaamaan evankeliumia, ja jotka näiden sanat uskoivat, saivat taas Pyhän Hengen. Näin ovat vieläkin asiat samalla tavalla, että Jumalan valtakunnasta saarnataan Pyhän Hengen voimalla sanaa, ja jotka tämän ja uskovat omalle kohdalleen, ja ottavat synninpäästön kätten päälle panemisen kautta, silloin silmät aukenevat ja Jumalan valtakunta alkaa näkyä rakkaana, ja kalliina matkan teko Jumalan valtakunnan lasten kanssa. Ei painu enää uni silmiä. Pistävän ruusun kaltaiset synnit tulivat pehmeän villan tuntuisiksi. Mikä tämän vaikuttaa?

Kun otimme evankeliumin vastaan Jumalan lapsilta niin kuin itse Jumalalta, niin putosi ikään kuin kymmenen tuhannen leiviskän paino pois päältä. Olemmeko sitten saaneet aina tehdä matkaa kevein mielin? Veljeni ja sisareni, on käynyt niin, että aina matkan varrella on tahtonut karttua kuormaa, ja vieläpä tarttuu syntiäkin. Nämä on käsketty panna pois, koska ne hidastuttavat matkaa ja tekevät silmät uneliaiksi. Tämän tärkeän asian vuoksi emme saa väsyä emmekä lakata kilvoittelemasta, vaikka kuinka tuntuisi uuvuttavan, sillä sielumme elää vain Jumalan sanan uskomisen kautta, jota sanaa Jumalan huoneesta saarnataan.

Johannes näki Patmos -luodossa suuren kansanjoukon, jota ei yksikään taitanut lukea, ei Johanneskaan. Yksi vähimmistä kysyi, keitä nuo olivat. Johannes vastaa ja sanoo: "Sinäpä Herra sen tiedät." Hän vastaa ja sanoo: "Nämä ovat ne, jotka ovat suuresta vaivasta tulleet ja ovat vaatteensa Karitsan veressä valaisseet. Sen tähden ovat he mahdolliset."

Kysyisin teiltä, veljeni ja sisareni, hävettääkö teitä käydä verisen lipun alle, kun matka on onnistunut huonosti, ja saa tuntea, että Isä on laskenut ` ruokapöydän niin alas, että siitä ylettyy ottamaan sielun ravintoa. Meillä on vapaus käydä aina pyhään ja saada uskollemme vahvistusta Jeesuksen veren kautta. Niin, kuule sinä heikko elämäntien kulkija, joka olet joukon jälkimmäinen, saat uskoa ja sinulle annetaan kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä aivan iloon, rauhaan ja vapauteen asti.

Minä laitimmainen ja joukon jälkimmäinen tässä elämän purressa, pyydän lasten esirukouksia ja kaikkia puutoksiani anteeksi. Muistakaa esirukouksissanne minua perheeni kanssa.

Heikki Lohilahti
Päivämies 5.5.1965

"Kun on päästy kääntöpuolelle"

"Kun on päästy kääntöpuolelle"


Immon ukko oli tuolla lailla tuumitellut, kun olivat ihmiset kummastelleet hänen "pitkää porstuttaan." Jaksoi pahaa tai kärsimätöntä sanaa päästämättä talostella Emmansa kanssa, vaikka tuo eukko-raukka pakkasi olemaan ärmätti ja turhan tuiskija.
Ukko oli Emmansa kanssa saanut parannuksen armon. Jokisen Aukusti oli heitä molempia siunannut Karitsan lunastusveressä kaikkien heidän syntiensä anteeksiannolla. Tuo oli tapahtunut "sinä suurena sotatalvena."
Silloin oli päätetty alkaa hengessä sota "perkelettä, maailmaa ja omaa lihaa" vastaan. Olipa tietysti sovittu siitäkin, että ollaan molemminpuolisessa ystävyys- ja avunantosopimuksessa, kun nämä "kolme suurta käyvät kimppuun."
Ei soimata toistensa syntejä, kun ei Jumalakaan niin tee niille armolapsilleen, joiden synnit ja rikokset hän antoi anteeksi.
Ja kun ne ihmiset joskus sitten kummastelivat Immon ukkoa, että "miten te jaksatte tuon ämmän kanssa", niin ukollapa ei ollutkaan vastaus hakemisessa:
"Noo, jopahan toki, kun on päästy kääntöpuolelle!"

***

Kääntöpuolelle se pääsi muinen myös syyrialainen Naeman, lahjakas jos myöskin arvonsa tunteva sotaherra, kun Herra tempasi hänet, valittunaan kuin kekäleen helvetin tulesta, painaen hänet profeetallisen sanansa nöyrään uskomiseen ankaran pitalitaudin kautta.
Kyllä tuokin patriootti osasi omaa maatansa ylvästellen ihailla. Se oli hänelle iiber alles", kuten saksalaiselle heidän kotimaansa. Ivaten hän puhui Jordanista, jossa israelilainen profeetta Elisa neuvoi häntä puhdistautumaan, vieläpä seitsemän eri kertaa. Vähimmin hän osasi korskalta luonnoltaan tällaisia neuvoja pitää jumalallisina, kun ne sitä paitsi alun perin antoi israelilaisilta sotavangiksi otettu tyttönen.
Mutta Herran profeetan neuvonsanaan lopulta alistuttuaan kuuliaisessa uskossa, pääsi sotaherrakin kääntöpuolelle. Pääsi kuin pääsikin.
Ja niin kävi hänelle kuin Immon ukolle. Israelin maan multakin tuli hänelle niin rakkaaksi, että sitä piti viedä kotiin Syyriaan kokonainen muuliparin kuorma.

***

Kuusamon Tavajärven evakkomummo, jolta sota ja alueluovutus vei kodin ja konnun ja kaiken maallisen elannon, joutui ajelehtimaan rintamaiden ihmisten nurkissa, milloin missäkin.
Mutta ottipa hän "kortteerinsa" mistä tahansa, niin aina hän nosti näköpaikalle asuinloukossaan pienen pullon. Siinä pullossa oli pelkkää tomua!
Pelkkääkö?
Ei se mummolle ollut pelkkää, vaan kristittyjen jaloissa hänen kotipirttiinsä kulkeutunutta "sinä yönä, jona hänen suotiin kotikylänsä jumalanlasten kanssa pitää viimeiset seurat ennen evakkoon lähtöään." Tuo tomu oli hänelle "pyhää maata."
Tavajärven evakkomummo muisti, että oli siinä rauhanvuosien yltäkylläisyydessä joskus väsähdettykin naapurien vikoihin. Miksikäs ei silloin!
Mutta kääntöpuolelta heitä yhteisesti, ja kutakin erikseen tarkastellessaan hän aivanpa päätteli sydämessään, että jokaisen heistä piti itse asiassa olla juuri sellaisia kuin olivat. Vikoineen, virheineen.
Juuri sellaisina he olivat rakkaimpia.

***

Mistähän johtunee, että viallisten lähellä viihdymme sittenkin parhaimmin.
Syntisten kilvoittelijain käsiä tuntuu itse Kristus kannattelevan. Ei heitä seurakunnassa lyödä "rusikalla jumalattomasti." Olisiko niin, että Immon ukon "kääntöpuolella" oloon sisältyisikin se oleellisin kristillisyydessä, nimittäin
Rakkaus.

—tt–
Päivämies 18.10.1956

"Siellä oli niin paljon meitä!"

"Siellä oli niin paljon meitä!"


Siellä oli niin paljon meitä!
Taitaapa kuulostaa tutulta, vai mitä?

Siinähän ne ovat ne tavallisimmat, ja aivan liian usein myös ainoat terveiset, joita me nykyajan ihmiset tuomme kotiin ja arkemme ympäristöön hengellisistä tilaisuuksista.
Ja kun me kerromme tietyllä äänenpainolla juuri nämä seurakuulumiset, tulemme me ilmiantaneeksi koko "hurskaan kurjuutemme", sen hirvittävän tosiasian, että huomiointimme keskuksena tuossa tilaisuudessa, jossa sielumme tuli saada armohoitoa Herralta, olikin kaiken aikaa vain ihmisten joukko.
Jos näin todella on, lienee meidän tunnustettava, että uskonnollisuutemme on pahoin sairasta.

***

Sairastako?
Niinpä niin, aivan, suoralta kädeltä sanoen. Sillä ihmispaljouteenko Herra rakensi pyhälle kokoontumiselle lupaamansa siunauksen? Eihän toki. Hänhän sanoi opetuslapsilleen: "Missä kaksi tai kolme on kokoontuneina minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellänsä."
Tuntuu todella siltä, että nykyisen maailmanajan uskonnollisuus on aivan oleellisesti aistienvaraisuutta.
Sinä tuot tähän puolustukseksesi Tuomas -apostolin tuttuine sanomisineen: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko."
Mutta huomaathan, että puolustuksesi horjuu jo siinäkin lähtökohta-aiheessaan, että kun Tuomas kaikesta aistienvaraisuudestaan huolimatta aivan ilmeisesti ikävöi ja odotti Herraansa, Mestariansa, on nykyajan uskonnollisuudelle peräti riittoisaa, se että näkee joukkoliikehtimistä uskonnollisissa merkeissä. Tuomaan toiveiden kohde oli Kristus.
Mihin nykyisin tähyillään?
Kohde taitaa olla pahasti sumussa, vai mitä!

***

Eikö tämä tällainen sumussa purjehtiminen voi ajan mittaan käydä suorastaan tuhoisaksikin?
Aivan varmasti. Jo siitäkin syystä, että tuo aistienvarainen uskonnollisuus luopuu kuin luontojaan siitä vanhanaikaisesta Jumalan armotaloudesta, jonka varassa elävien tunnus on läpi raamattujen ollut tämä: "Vanhurskas on elävä uskosta."
Nykyisin hengellinen kokous järjestetään, "johdetaan", kuten kansainvälinen termi kuuluu. Järjestys on tämä:
Kun katsomo on mainostettu täyteen, ja jos mahdollista yli viimeisenkin sijan, astuu alkufanfaariksi kajautetun, ehkäpä veisatun virrensäkeistön tai laulun jälkeen johtava virtuoosi korokkeelle pitääkseen rukouksen ja puheen, jolla tarkoitetaan pyytää illan kaikinpuolista onnistumista. Jälleen lavastuu musiikki, jolloin "gladiaattorit tulevat" ja, jos mahdollista, "Heros näyttäytyy, kuten amfiteatterissa torvin kuulutettiin illan kohokohtaan päästyä.
Suokaahan anteeksi, mutta eikö nykypäivän aistienvarainen uskonnollisuus ole pakostakin johtumassa pelkkään teatraalisuuteen ja totalitaariseen komentoon, jossa Herraa kohdellaan kuin ensimmäisen vuosikurssin kadettia!
Kun ihmisaistit juhlivat, ovat ne valtiaita, joiden edessä se "Karitsa, joka keritsijänsä edessä oli ääneti", jää auttamatta pikkutekijäksi.
Ja tämä tässä kauheinta onkin.
Siitä, mitäs nyt ihminen komentelee Herraa, joka on itse synteihinsä ja ylitse käymisiinsä kuollut!

***

Entä sitten, kun kokoonnutaan Herran Jeesuksen nimeen ja, vaikkapa pienenäkin pirtillisenä. Siinä jo veisataan tähän tapaan:
"Mä kyll" en saa, en tahdokaan, armolles määrää panna.
Valitse aika itse vaan, min itse tahdot, anna."
Se on toista. Siinähän pyydeään saada käydä armopöy tään. Eikä varmaan koskaan armoa kokematta. Eihän?

***

Tuon autuaan_kalkin saneet ovat tunteneet tarvetta saada julistaa Herran nimeä. Herran "kehumisessa" ovat heidän seuraterveisensä liikkuneet.
Ei meissä viheliäisissä kehumista toki olekaan, ei vaikka meitä olisi suurikin joukko koolla.

-tt-
Päivämies 30.8.1956